Kulttuurishokkia ja sopeutumista

Parin viikon takaisen purkauksen jälkeen tilanne on helpottanut. Olen saanut rutkasti vertaistukea muutamalta teistä, mistä iso kiitos. Moni on myös lähestynyt viestillä ja kysellyt, miten menee. Hankaluuksista kirjoittaminen on auttanut mua sisäistämään, että sopeutuminen uuteen kulttuuriin on oikeasti raskasta. Ei ole mikään ihme, että olen välillä väsynyt ja turhautunut enkä jaksa olla niin hyväntuulinen kuin haluaisin. Oikoteitä ei ole vaan ainoa keino päästä eteenpäin on jatkaa perehtymistä perulaiseen kulttuuriin ja askaroida espanjan opintojen parissa.

Päätin ryhdistäytyä ja yrittää vielä vähän kovemmin, sillä pahinta olisi lamaantua ja jäädä lillumaan itsesäälissä. Edelleen joidenkin ihmisten käytös kummastuttaa, mutten anna sen enää vaikuttaa omaan mielialaani tai lannistaa. Lopetin myös paineiden ottamisen kohtuuttomista vaatimuksista, joita mulle mahdollisesti jatkossakin esitetään. Riittää, että olen itse tyytyväinen työskentelyyni ja edistymiseeni.

Olen myös lueskellut – taas kerran – kulttuurishokista ja sen hoitokeinoista. Siinä vaiheessa kun pääsin oireluettelon kohtaan that terrible longing to talk to people who really "make sense", purskahdin nauruun. Olin nimittäin samana päivänä miettinyt, miten ihanaa olisi, jos tapaisi yhden järkevän perulaisen, johon voisi luottaa ja joka ymmärtäisi, ettei vieraan kulttuurin ja kielen opettelu hoidu muutamassa viikossa vaan on pitkä ja uuvuttava prosessi. Sapekkaasti olin leikitellyt ajatuksella, mikä mahtaisi olla lopputulos, jos jonkun ainoastaan espanjaa puhuvan perulaisen nakkaisi keskelle pimeää, syksyistä Pieksämäkeä. Näinköhän suomen kieli taittuisi parin kuukauden jälkeen, ja olisiko tulokas oppinut Suomen tavoille?

Moni lukija on kysellyt, olenko kärsinyt koti-ikävästä. Koen, ettei mulla ole mitään pysyvää kotia ja kotini on nyt täällä. Myös kysymykseen olenko kaivannut Suomeen voin vastata kieltävästi. Tietysti joskus kaipaan sitä, miten helppoa kaikki kotimaassa on, mutta toisaalta haluan käydä läpi ja voittaa kaikki hankaluudet täällä. Hetkittäin tunnen ikävän pistoksia, kun saan postia Suomesta, mutta ne menevät nopeasti ohi eivätkä tee alakuloiseksi.

Suomenkielistä kirjallisuutta on ikävä, mutta onneksi Yle Areenalta voi ladata äänikirjoja. Papin rouvan kuuntelu auttaa pahimpaan kieli-ikävään. Silti toivon hartaasti, että Suomesta kolme viikkoa sitten lähetetty, muun muassa luettavaa sisältävä, postipaketti löytäisi tiensä perille mahdollisimman pian. En uskalla edes toivoa saavani tämän vuoden aikana puhua äidinkieltäni. Täällä Huánucossa sellaista ihmettä tuskin tapahtuu. Olen tavannut täällä vain kolme ihmistä, jotka puhuvat edes englantia.

Sopeutumista auttaa se, että espanjan kielen taito tuntuu parantuneen huomattavasti viime aikoina, vaikkei meillä ole ollut oppituntejakaan kuin kerran viikossa. Olen saanut uusia aikamuotoja aktiiviseen käyttöön ja oppinut kuin huomaamatta hirveän läjän uusia sanoja, useimmat arkielämän sanastoa. Asiakaspalvelutilanteet alkavat sujua rutiinilla, jja töissäkin tarvitsee turvautua sanakirjaan entistä harvemmin. Parhaimpina hetkinä ymmärrän jonkun puheesta joka sanan, ja vasta myöhemmin tajuan hänen puhuneen espanjaa eikä englantia.

Jonkinlaisesta sopeutumisesta lienee kyse siinäkin, miten tyynesti suhtauduin tasan viikon kestäneeseen vesikatkokseen, joka päättyi tiistaiaamuna. Tosin on pakko myöntää, että yhtä pitkä sähkökatkos olisi varmasti saanut mut päästelemään ärräpäitä. Yllättävän rauhallisesti olen toistaiseksi osannut ottaa myös sen, että huoneessani vipeltää muurahaisten lisäksi myös jättimäisiä torakoita. Sinä yönä, jona tapaan ensimmäisen torakan sängystäni, saatan kyllä tuntea inhonväristyksen ja juosta hakemaan kättä pidempää nuijiakseni elukan siihen paikkaan.