Kuvitelmat ja todellisuus, osa 1

Olen asustellut Perussa nyt kaksi kuukautta ja on aika arvioida, onko meno täällä osoittautunut sellaiseksi kuin etukäteen kuvittelin.  

Elämä Huánucossa on hyvin erilaista kuin se elämä, johon olin henkisesti varautunut niinä kolmena kuukautena, joina kuvittelin päätyväni Limaan. Farkkuihin ommellut salataskut tuntuvat täällä liioittelulta, enkä ole ensimmäisten päivien jälkeen käyttänyt rahavyötäkään. Koska turistilaumat eivät kaupunkiin eksy, ei täällä ole myöskään erikoistuttu taskuvarkauksiin. Yöaikaan varomattomilta ihmisiltä pihistellään kännyköitä, mutta pidän varani enkä liiku ulkosalla myöhään yksin. Koska oma vanha luurini ei toiminut Perussa, jouduin ostamaan uuden puhelimen, josta pulitin huikeat 49 solea. Varas luultavasti vain pettyisi karvaasti ja heittäisi markkinoiden halvimman kännykän jokeen, sillä täälläkin yhä useammalla on älypuhelin.

Pienen kaupungin huono puoli Perussakin on väestön homogeenisuus. Ehdin aina välillä hetkeksi unohtaa olevani kävelevä nähtävyys, mutta se palautuu pian mieleen, kun lähden pois tuttujen ihmisten seurasta. Limassa samaa tunnetta tuskin tulisi. Paikallisten ystävien saaminen ei tyssää tässä vaiheessa vuotta pelkkään kieli- vaan myös vankkaan kulttuurimuuriin. Tiesin, että ihmissuhteet uhkaisivat jäädä täällä pinnallisiksi, sillä vaikka "kavereita" voi ihonvärin vuoksi olla helppo saada, syvempien suhteiden solmiminen vaatii enemmän aikaa ja vaivaa kuin Suomessa. En ole myöskään ollenkaan yllättynyt, jos vasta saatu tuttava peruu heti ensimmäisen sovitun tapaamisen. Hieman mietityttää, olisiko Huánucosta ylipäänsä mahdollista löytää samanhenkistä seuraa. En välitä Suomessakaan nähdä vaivaa yhdentekevien ja pinnallisten ihmissuhteiden solmimiseksi vaan ajattelen, että ystävän täytyy olla jotain erityistä. Luulen, etten ehdi kymmenessä kuukaudessa tylsistyä niin pahasti, että tinkisin vaatimuksistani.

Perulainen aikakäsitys ja mañana-asenne ovat ongelmia, joita vastaan hallituskin on lähtenyt taistoon. Etenkin perjantaisin työpaikoilla kuulemma vain vetelehditään ja suunnitellaan viikonlopun bileitä. (Onneksi näin ei ole Suomessa...) Jopa hautajaiset alkavat myöhässä, ja juhliin ajoissa saapumista pidetään suorastaan epäkohteliaana. Vaikka hokisi jatkuvasti itselleen, että suurimmassa osassa maailmaa aikakäsitys on joustava, on mahdotonta välttyä ärtymykseltä, kun on taas kerran odotellut jotakuta kaksi tuntia. Alussa käytin odotteluajan hyödyksi pänttäämällä sanoja sanakirjasta, mutta nyt kaipaisin jo jotain muuta aktiviteettia. Olemmekin yrittäneet saksalaisten kanssa miettiä, miten saisimme ajan kulumaan rattoisammin. Ilman purevaa sarkasmia ja kohtalotovereita en pystyisi hillitsemään kiukkuani vaan saattaisin jonakin päivänä hermostua. Hurja ajatus!

Tiesin jo ennen valmennuskoulutusta, että uskontoni kiinnostaisi maassa, jossa ateistien ja agnostikkojen määrä on hyvin alhainen ja yli 80 prosenttia väestöstä on katolilaisia. Eräs koulutusviikonlopussa puhunut vapaaehtoinen totesi, että Boliviassa häneltä oli heti nimen jälkeen tiedusteltu uskontokuntaa. Multa kysytään yleensä ensin kotimaata, seuraavaksi ikää ja siviilisäätyä ja vasta sitten uskontoa. Olen noudattanut Antaverkan koulutuksessa saatua vinkkiä ja vastannut olevani luterilainen, vaikka erosinkin kirkosta keväällä. Koska kyse on pelkästä small talkista, voin hyvin livauttaa valkoisen valheen, jos totuus saattaisi järkyttää kysyjää. Läheskään kaikki eivät toki uskonnottomuudesta tai ateismistakaan hätkähdä, mutten halua ottaa riskiä. Toisaalta eivät tapaamani paikallisetkaan kovin uskonnollisilta vaikuta; täälläkin suuri osa etenkin nuorista ihmisistä tuntuu olevan tapakristittyjä. En myöskään arvannut, että täällä olisi niin paljon evankelisia ja myös esimerkiksi mormoneja.

Perulaisten suorapuheisuus ei yllättänyt, mutten osannut odottaa ihmisten kommentoivat aivan niin estoitta itsensä ja toistensa ulkonäköä ja painoa. Kun olin melkein viikon kipeä ja laihduin muutaman kilon, äitini vitsaili tuttaville tyttären painavan nyt vain 50 kiloa, vaikka normaalisti vaaka näyttää 80 kiloa. Multa on myös kysytty kahvipöytäkeskustelussa, paljonko painan nyt ja paljonko arvelen painavani Perusta lähtiessäni. Vapaaehtoistyöntekijöillä on kuulemma tapana lihoa vuoden aikana viitisen kiloa, sillä täällä ahmitaan valtavat määrät perunaa, riisiä, valkoista leipää ja sokeria eri muodoissa. Täkäläiset ovat todella vieraanvaraisia ja ilahtuvat siitä, jos ruoka maistuu vieraalle, mutta toisaalta pienestäkin ylipainosta tehdään älytön numero. Onneksi taloudessamme ei ole vaakaa, sillä muuten mut varmaan keksittäisiin punnita viikoittain!

Juoruilunhalu ja uteliaisuus, josta meille kerrottiin Liman koulutuksessa, on osoittautunut todeksi. Jos mulla olisi salaisuuksia, ne olisivat varmasti pian isäntäperheen  tiedossa, sillä kaikki ihmiset tässä noin sadantuhannen asukkaan pikkukaupungissa tuntuvat olevan toistensa serkkuja tai vähintään ystäviä. Kun sattuu vielä olemaan ihonväriltään valkoinen ja kulkee ympäriinsä Inabifin reppu selässä, massaan sulautuminen on mahdotonta. On hieman vaivaannuttavaa nähdä kahden aikuisen naisen alkavan osoitella ja vilkuilla mua ja kuiskutella toisilleen. Viimeksi näin tapahtui meillä kotona juhlissa. Jopa mulle, ulkopuoliselle, kerrotaan yhteisistä tuttavista erittäin henkilökohtaisia asioita, jotka ovat saattaneet vielä kiertää välikäsien kautta ja joita en todellakaan välittäisi kuulla. Suojellakseni itseäni olen jättänyt joitakin menneisyyteeni liittyviä asioita kertomatta, vaikka totuuden vääristelystä tuleekin hieman huono omatunto.

Täällä olen myös joutunut ensimmäistä kertaa elämässäni ajattelemaan mainettani ja sen varjelemista, kuten olin arvellutkin. Onneksi olen tylsimys, joka ei tunne suurta vetoa Huánucon yöelämää ja discokulttuuria kohtaan, joten perheen ei tarvitse huolehtia, missä ja kenen kanssa vetelehdin yöt läpeensä. Onhan tässä toisaalta vielä aikaa panna ranttaliksi ja tarjota naapureille ja kylänmiehille kunnolla jutun juurta. Yhden kerran äitini uhkasi viedä mut discoon, mutta onneksi se peruuntui, sillä en olisi jaksanut valvoa edes puolilleöin.

Meitä neuvottiin etukäteen tarkkailemaan, miten paikalliset naiset pukeutuvat, ja valitsemaan astetta tai paria konservatiivisempia asuja kuin he. Valkohipiäinen nainen on eksoottisuutensa vuoksi haluttavampi kuin paikallinen, vaikka olisi kähveltänyt joltain viljelijäparalta perunasäkin verhokseen. Ennen Huánucoon saapumista tiesin, että täällä pukeuduttaisiin muodollisemmin kuin Limassa, ja muistan miettineeni, olisiko sittenkin pitänyt pakata rinkkaan pelkkiä pitkiä hameita ja jättää jamekset suosiolla kotiin. Totuus on se, että suurimmalla osalla nuorista naisista on tiukat farkut ja toppi tai t-paita. Muodollisuuden vaatimukset on saanut huoletta unohtaa ja kulkea kaupungilla hikisissä kuntosalikamppeissa. On jopa jossain määrin vapauttavaa, kun tietää, että voi näyttää ihan miltä vain – paikallisten huomion määrä on vakio.

Ensi kerralla luvassa työtä ja perhe-elämää tai sitten jotain aivan muuta.