Stoppi

En ollut ehtinyt työskennellä uudessa työpaikassa edes kolmea kokonaista viikkoa, kun liian kiivaaksi yltynyt vauhti pysähtyi. Elämä heitti polvilleen, kuten äitini asian ilmaisi. Olin välituntivalvojana ja päätin mennä pyytämään eräältä oppilaalta anteeksi väärinkäsitystä, kun jalat lähtivät alta kävelyvauhdissa ja mäsähdin jalkapallokentän pintaan. Pahaksi onneksi kyseessä ei ollut tekonurmi vaan kova kivipinta, jota täällä kovasti suositaan ja joka on sateen aikana ja sen jälkeen helvetillisen liukas. Olen aiemminkin liukastunut mutten koskaan näin pahasti.

Muistan ilmalennon ja kauhistuneen ajatuksen, että nyt sattuu. Muistan putoamisen kiviselle pinnalle, sen miten oppilaat kerääntyivät ympärille ja tyypilliseen tapaan aloin rauhoitella, ettei tässä ole mitään hätää, ei käynyt pahasti. Pääsin kampeamaan itseni istuvaan asentoon mutta vasenta polvea en pystynyt liikuttamaan. Muistan, miten eräs viisitoistavuotias poika halasi mua ja toinen tuli kertomaan löytäneensä kadoksissa olleen englannin kirjansa. Hymyilin kivusta huolimatta ja sanoin, että sepä on hyvä uutinen. Tytöt olivat myös huolissaan. Siinä samassa saapui terveydenhoitaja, jonka joku oli hälyttänyt apuun. Kun selvisi, etten voi nousta ylös polven takia, hän pyysi tuomaan pyörätuolin. 

Seuraavan alle puolituntisen vietin terveydenhoitajan työhuoneessa jääpussi polven päällä. Siinä vaiheessa kipu oli vielä siedettävää, sillä olin tapahtuneesta aika pökkyrässä enkä halunnut huolestuttaa oppilaita, jotka kävivät ovella kyselemässä, mitä tapahtui. Kaikki se vahingonilo, jota voisi kuvitella teini-ikäisessä heräävän, kun opettaja satuttaa itsensä, loisti poissaolollaan. Vaikka perulaisteinikin on teini ja olen saanut tehdä kaikkeni saadakseni jotain rotia opetusryhmieni tuntikäyttäytymiseen, tuo lämpö ja huolenpito oli se, mikä sai minut itkemään vähän, kun pääsin klinikalle, ei kipu.

Aloin heti huolehtia päivän tunneista ja ohjeista sijaisille. Hätiin saapui pari opettajaa, joista etenkin saksalaiskollega otti ohjat käsiinsä, ymmärsi puolesta sanasta mitä tarkoitin ja sai minut tajuamaan, että he pitäisivät kyllä kaikesta huolen. Mieheni soitettiin paikalle, ja kun lähdimme pyörätuolilla kohti koulun porttia, selvitin että tämä kollega on saksalainen. Niinpä tietysti, myhähti mies, joka on tavannut vain toinen toistaan upeampia ja sydämellisempiä saksalaisia.    

Täytyy sanoa, että olin onnekas, sillä olin vain muutama viikko aiemmin ottanut kalliin sairausvakuutuksen. Se maksoi yli tuplasti sen minkä aiemmin käytössäni ollut Eurooppalainen matkavakuutus, jonka edut olivat paljon paremmat, sillä siinä ei esimerkiksi ollut perulaiseen tapaan omavastuuta. Matkavakuutusta ei kuitenkaan myydä ihmiselle, joka asuu pysyvästi ulkomailla. Ajoimme taksilla yksityisklinikalla nimeltä Maison de Santé, jossa meille sanottiin, että heidän traumatologinsa saapuisi työvuoroon vasta neljän tunnin päästä. Olisimme voineet jäädä aulaan odottamaan, mutta minulla alkoi olla niin kova nälkä, että oli paras lähteä kotiin, vaikka pyörätuolista taksiin ja taksista kotiin onkin äärimmäisen pitkä ja kivulias matka. Piikin sain sentään pyllyyn ennen lähtöä.

Muutama tunti kotona, eikä polvi vieläkään ollut niin kipeä kuin se tulisi olemaan myöhemmin. Taloudenhoitaja Irma oli järkyttynyt, anoppi sitä vastoin otti uutisen vastaan tyynesti ja löysi tästäkin onnettomuudesta hyviä puolia. Hän voiteli polven alueen kokasta ja chiri chiristä tehdyllä salvalla, keitti pelargonian lehtiä, antoi niiden viiletä, laittoi ne polven yläpuolelle ja pyöritti siteen jalan suojaksi. 

Lähdimme alkuillasta uudelleen Maison de Santéen, jossa lääkäri avasi siteen, näki pelargonian lehdet ja totesi, että jaahas, täällä on harjoitettu perinteistä lääketiedettä. Mies kehotti mua nostamaan turvonnutta polvea. Sanoin, että ei nouse, ei. Jo ajatus siitä, että pitäisi ojentaa tai koukistaa polvea, oli aivan mahdoton, toteutuksesta puhumattakaan. Hän ei nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin röntgenin. Kuvien perusteella oli selvää, että kyseessä oli fractura rotuliana, suomeksi ilmeisesti polvilumpion murtuma. Olisin jäänyt kyseiselle klinikalle yöksi ja odottelemaan leikkausta, ellei olisi käynyt ilmi, ettei klinikkaa löydy vakuutusyhtiön listalta.

Lähdimme taas kerran kadun varteen metsästämään taksia ja taksista kivuliaasti könkäten kotiin pakkaamaan sairaalakassia. Otin mukaan myös läppärin ja työpapereita, joita tiesin tarvitsevani. A. yritti soittaa Good Hope -klinikalle, jolle suuntaisimme seuraavaksi, mutta sieltä ei vastattu puheluihin. Vaikka klinikka sijaitsi vain noin seitsemän kilometrin päässä, taksimatka kesti iäisyyden ruuhka-aikaan. Pihalla istahdin taas pyörätuoliin ja minut kärrättiin sisälle. Kohtalaisen odottelun jälkeen lääkäri vilkaisi jalkaa ja totesi, että jos röntgentulokset tosiaan pitävät paikkansa, jalka on leikattava pian. Me emme kuitenkaan olleet saaneet kuvia mukaamme eikä niitä voitu lähettää Maison de Santésta, koska Peru. Klinikalla ei myöskään ollut yhtään potilaspaikkaa vapaana, joten lääkäri soitti kolmannelle klinikalle ja kehotti menemään sinne. Vesalio-klinikalla ei kuulemma ollut vapaina muita huoneita kuin sviitti, mutta saisimme sen normaalin huoneen hinnalla.

Tällä kertaa taksin saaminen kesti ja kesti. Soittelin esinaiselle väliaikatietoja. Jotenkin onnistuin taas punnertautumaan käsien ja oikean jalan varassa takaistuimelle makuuasentoon A:n pitäessä kipeää jalkaa koko ajan koholla suorana. Perillä odottelimme melko tovin, ennen kuin pääsin huoneeseen. Juttelin sairaanhoitajan kanssa, joka kyseli, miten turma tapahtui ja halusi kaikkien muidenkin hoitajien tapaan tietää myös, mistä olen kotoisin, miten päädyin Peruun ja miten tapasin mieheni. Lopulta minut kärrättiin viidenteen kerrokseen ja kammettiin sänkyyn. Viisi minuuttia myöhemmin hoitajat tulivat ilmoittamaan, että me siirretäänkin sinut tilavampaan huoneeseen. Sama souvi makuuasennosta pyörätuoliin ja taas pian uuteen sänkyyn alkoi jo verottaa voimia, ja kellokin huiteli jo kymmentä illalla. (Onnettomuus oli tapahtunut ennen yhtätoista samana aamuna.) 

Tästä hetkestä lähtien sain kipulääkkeeksi 500 mg paracetamolia aamuin illoin. Mitä olen nyt netistä varovaisesti lueskellut muiden polvivammatarinoita, varsin kevyet ovat tropit verrattuna siihen, mitä määrätään potilaille, jotka saavat vapaasti syödä vahvojakin kipulääkkeitä. A. jäi huoneeseen kanssani yöksi. Varsinainen sviitti se olikin, ja muistutti selvästi enemmän hotellihuonetta kuin sairaalahuonetta. Seinällä taulu, sen alla divaani, ilmeisesti varsin näpsäkkä vessa ja suihku, joissa en tietystikään päässyt käymään, iso televisioruutu, pöytä ja nojatuoli. Missään päin klinikkaa ei leijaillut painajaismainen steriili sairaalahaju, kamalan sairaalaruoan lemahdus tai kuolema, ne kolme hajua jotka tulivat tutuiksi Savonlinnan keskussairaalasta kesällä 1998, jolloin vierailin siellä monesti. Noihin hajuihin tiivistyy se vastenmielisyys, jota olen sen jälkeen kokenut ajatellessani sairaalamiljöötä.

Maanantai-iltana vielä lupailtiin, että tiistaina minut voitaisiin mahdollisesti leikata. Näin ei kuitenkaan käynyt, ja aivan turhaan paastosin laihan aamupalan jälkeen myöhäiseen iltaan saakka. Itse asiassa hoitajat sanoivat vielä tiistai-iltana, ettei minun pitäisi syödä eikä juoda, koska leikkaus olisi seuraavana päivänä. Onneksi näin tiistai-iltana lääkäriäni ensimmäisen kerran ja sain kysyttyä leikkausaikataulusta. Tuntui nimittäin aika kohtuuttomalta paastota juomatta mitään niin hurja aika. Lääkäri sanoi heidän leikkaavan aina kuuden, seitsemän jälkeen illalla, joten voisin syödä aikaisin keskiviikkoaamuna kevyen sairaala-aamiaisen (pieni kahvikupillinen makeaa kaurapuuroa, pieni lasillinen papaijamehua, kaksi palaa valkoista leipää ja 5 g broilerinlihaa). 

Keskiviikkoiltana leikkaus sitten viimein tapahtui. Selkäydinpuudutuksen laitto sujui kivuttomasti ja operaatio oli hetkessä ohi. Ainoa pieni harmi oli se, että meinasin jäätyä saliin leikkauksen loppuvaiheessa, ja peitteistä huolimatta tärisin vielä siinä ruumishuonemaisessa heräämössä, johon minut kärrättiin tokenemaan mömmöjen vaikutuksesta. Vähän ennen puoltayötä olin takaisin omassa huoneessani. Täytyy sanoa, että on huomattavasti parempi joutua leikkaukseen yllättäen kuin odottaa sitä pitkään, sillä en missään vaiheessa tuntenut kuin aavistuksenomaista pelkoa miettiessäni tulevaa leikkausta. Ei ollut aikaa panikoida, eikä juuri ennen leikkausta oman ja läheisten hyvinvoinnin takia kannata ajatellakaan kuin positiivisia asioita.

Torstain ja perjantain lepäsin vain, kärsien hieman kovemmiksi yltyneistä kivuista. Sain antibiootteja ja jotain mietoa kipulääkeliuosta suoraan suoneen. Jos ennen leikkausta olin jaksanut hieman tehdä töitä ja vastailla työmeileihin, nyt olin liian raato siihen. Vaikeinta sairaalassa oli se, että olin pakotettu yhteen ainoaan ainoaan: makaamaan selälläni. En koskaan nukahda selälläni vapaaehtoisesti, joten ei ihme, että ensimmäisen vuorokauden unet jäivät kahteen ja toisen kolmeen tuntiin. Lisäksi vatsa painaa inhottavasti, kun joutuu olemaan selällään. 

Sairaalassaoloaikana A:n serkku kävi vierailulla, samoin anoppi parikin kertaa. Erään oppilaani äiti toi ruusuja ja parane pian -kortin, ja työpaikalta lähetettiin kukkia. Enemmänkin vieraita olisi ollut tuloillaan, mutta valitettavasti kipeänä en jaksa seurustella eikä millään meinaisi jaksaa tuottaa puhetta, kun täytyy kuitenkin koko ajan keskittyä kivun hallitsemiseen. 

Perjantaina kuulin, että pääsisin jo lauantaina kotiin. Ensin pitäisi tietysti hankkia kainalosauvat, tai en pääsisi lähtemään. Tylsistyminen oli alkanut vaivata, etenkin niinä päivinä joina A. joutui käymään kotona tai töissä. Jos olisi terve, olisi helppoa viettää laiska päivä sängyssä nettiä selaillen ja Netflixiä katsellen. Kuitenkin siinä vaiheessa kun koko ajan koskee yhteen tai useampaan paikkaan, asentoja on vain yksi ja sekin mahdollisemman epäluonteva ja jopa vettä saadakseen tai tarpeensa tehdäkseen joutuu soittamaan hoitajat apuun, tilanne ei olekaan yhtä lupsakka.

Lauantaina töiden jälkeen A. lähti metsästämään kainalosauvoja ja löysikin ne iltapäivällä. Hän palasi sitten klinikalle ja pakkasi reppuni. Aamulla anoppi oli ollut luonani, maksanut sairaalalaskun (kokonaissumma lopulta 7 000 solea, josta jouduin pulittamaan itse kymmenen prosenttia, 190 euroa) ja vaatinut hoitajia antamaan lääkärin numeron. Hoito-ohjeet oli annettu minulle niin lyhyesti pari päivää aiemmin, että oli hyvä saada pientä tarkennusta. On ihan ymmärrettävää, ettei lääkäreillä ole aikaa tavata potilaitaan kuin äärimmäisen harvoin, sillä he paiskivat töitä useilla eri klinikoilla - ja kirurgi nettosi polvileikkauksestani 600 solea ja anestesialääkäri vain 300 solea. Kyllä noilla palkoilla alkaisi itse kukin korkeasti koulutettu ja äärimmäisen raskasta, vaativaa ja vastuullista työtä tekevä asiantuntija hamuta asiakkaikseen raskaina olevia naisia, joille tehdä kalliita keisarileikkauksia.

Kotiin pääsimme A:n enon kyydillä. Taas meinasivat ärräpäät lennellä auton takapenkille kammetessani. Kotipihalla kesti iäisyyden könkätä sauvoilla sisään, koska tekniikka ei ole hallussa ja vasemman jalan on oltava täysin suorana ja sittenkin jokainen pieni tärähdys saa aikaan ison säteilevän kivun. Kun pääsin istumaan olohuoneeseen, olin hiestä märkä ja aivan uuvuksissa. Isoäiti tuli tervehtimään ja Irma oli kauhuissaan tilastani. (Hän herkkänä ja tunteellisena ihmisenä oli ollut koko viikon aivan surun murtama.) Mirri tuli haistelemaan ja nukahti viereeni tuolille, kun lepäilin sohvalla.

Alakerrassa nukkuminen tuntui äärimmäisen huonolta idealta, koska siellä ei ole kunnolla tilaa eikä yksityisyyttä, minkä lisäksi se on liian kostea ja kylmä nukkua talviaikaan. Allergian takia yritän myös pitää hieman etäisyyttä kissoihin ja siitä syystä niillä ei esimerkiksi ole oikeutta tulla makuuhuoneeseemme. Kuitenkin väsyin jo vessareissun jälkeen niin pahasti, etten uskonut pystyväni konkkaamaan yläkertaan. Ainoaksi vaihtoehdoksi näin mennä kainalosauvoilla portaiden alapäähän, istahtaa portaalle ja hilata itsensä takaperin portaiden yläpäähän, A:n pidellessä kipeää jalkaa suorana. Ylös päästyäni en jaksanut nousta, joten jatkoin samalla tekniikalla huoneeseemme saakka. Siellä keräsin voimia ja sain viimein itseni sängyn reunalle istumaan. Ette usko, miten ylpeä olin saavutuksestani!!!

Eilinen ylpeys on tänään muuttunut pieneksi harmistukseksi siitä, etten pääse vessaan tuon äärimmäisen kipeän polven takia. Kun sen laskee suoraksi maata vasten kaikki paino oikealla jalalla, sen jälkeen saakin keskittyä hengittämiseen, että ei huutaisi kivusta. Arvelinkin, että kotiinpaluu olisi hankala, sillä sairaalassa sai hieman enemmän särkylääkkeitä muttei joutunut liikkumaan, kun taas kotona lääkkeiden määrä on minimissä ja joudun väkisinkin liikkumaan vähän. Tänään anoppi kertoi minulle, miten kuntoutus kannattaa aloittaa, ja teimme yhdessä harjoituksia, joita taidan alkaa seuraavaksi tehdä. 

Ensimmäinen ilta klinikalla 

Polvi turposi heti kaatumisen jälkeen ja on edelleen kuin jalkapallo

Oppilaiden terveiset

Kukkatervehdys oppilaan äidiltä ja koululta

Onneksi Perussa tippaletkut on toistaiseksi osattu laittaa ja irrottaa kivuttomasti ja verikokeet ottaa aina niin hellävaraisesti, ettei kädessä ole tuntunut kipua eikä siihen ole tullut mustelmaa

Kappas! Tänään kuten kaikkina muinakin päivinä tarjolla on riisiä, perunaa ja kanaa eri muodoissa. Korjaan: lauantaina ei ollut perunaa.

Kissillä oli ollut ikävä