Työnhakua ja hämmästelyä eli ensimmäiset kuukaudet Suomen kamaralla

Olemme nyt olleet Suomessa kaksi kuukautta, ja tänä aikana blogin kirjoittamiseen ei ole yksinhuoltajana ollut liiemmälti aikaa keskittyä. Kun olen ollut koneella, olen hoitanut paluumuuttobyrokratiaa, etsinyt töitä, kirjoittanut työhakemuksia tai ladannut saldoa prepaid-liittymälleni. Liikun ihmisten ilmoilla niin vähän, etten ole vielä käynyt edes kysymässä, voisinko hankkia normaalin puhelinliittymän vai onko se paluumuuttajalle yhtä hankalaa kuin asuntolainan saaminen, joka on usein mahdollista vasta, kun muutosta on kulunut kaksi vuotta.  

Alussa kiinnitin jatkuvasti huomiota ihmeellisiin asioihin kuten siihen, että edullisimmista ruokakaupoista saa monet tuotteet paljon huokeammalla hinnalla kuin Limasta. Kummallista oli myös hiljaisuus, se ettei ihmisiä ole juuri lainkaan ja niistä vähistäkään ei lähde oikein mitään ääntä, se että maskittomia on niin paljon, vaikeus luoda kontaktia kantasuomalaisiin, ja mainitsinko jo hiljaisuuden? Kahteen kuukauteen en ole kuullut Perun kansallislaulua eli auton varashälyttimen ulinaa. Myös asioiden hoitamisen helppous on lyönyt kasvoille. Mikä ultimaattinen ihanuus onkaan takaisinsoittopalvelu! Eikö minun oikeasti tarvitse roikkua linjoilla vähintään puolta tuntia ennen kuin joku vastaa puhelimeen ja alkaa pompotella minua asiakaspalvelijalta toiselle ? Miten hieno ja korona-aikana erityisen fiksu asia onkaan, että pankkitunnuksilla pystyy hoitamaan niin monet asiat netissä. 

Huomaan muuttuneeni ja tuntevani itseni joissakin tilanteissa enemmän maahanmuuttajaksi kuin paikalliseksi, etenkin asuessani nyt pikkuruisessa syrjäisessä itäsuomalaiskaupungissa. Tämä olo tietysti tasaantuu ja palaudun varmaan pian ruotuun tai ainakin melkein samanlaiseksi kuin ennen lähtöäni: en ole aivan yhtä avoin uudelle, en jatkuvasti hae tilaisuuksia aloittaa keskustelu tuntemattoman kanssa, osaan luontevasti olla yhtä hiljaa kuin muutkin, sovin tapaamiset kolmen viikon päähän, hyssyttelen lapsia herkästi, jos nämä pitävät ääntä. 

Olen tutustunut paluumuuton jälkeen kahteen paikalliseen, joista kumpikaan ei ole syntynyt Suomessa. Heiltä olen saanut talvi- ja muitakin vaatteita lapselle ja olen voinut jakaa paluuseen liittyviä tunnelmia. 

Helmikuussa aloitin työhakemusten kirjoittamisen, koska opettajien virat tulivat hakuun. Hakemuksia on lähtenyt Pohjois-Savoon ja Kanta-Hämeeseen, ja ensi viikolla lähetän postia Päijät-Hämeeseen ja Etelä-Savoon. Jos ei tärppää nyt, mikä voi olla todennäköistä, haen vuoden pituisia sijaisuuksia, joista ilmoitellaan pitkin kevättä ja kesää. Koetan visualisoida itseni töihin yhtenäiskouluun ja toivoisin, että minulla olisi tunteja myös alakoululaisille. 

Tätä kirjoittaessani on enää kolmisen viikkoa siihen, että puolisoni pitäisi saapua Suomeen. Tällä välin Limassa hän on ollut stressistä sekaisin: niin paljon ikäviä asioita on tapahtunut perhepiirissä, tiukat koronarajoitukset astuivat uudelleen voimaan ja muuttoon liittyvät asiat ovat nekin aiheuttaneet päänvaivaa. Olen koettanut lohduttaa, että täällä jokapäiväinen stressi ja ahdistus hyvin luultavasti hellittää, koska elämä on rauhallista ja paremmin ennustettavaa (jos elämä sitä koskaan lopulta on). Omilla teoilla on paljon suurempi vaikutus siihen, mitä tapahtuu, kuin Perussa.