Liukastelua vuoristoteillä

Sunnuntaiaamuna mies kertoi vuoriston serkkunsa soittaneen edellisenä iltana puoli yhdeltätoista kysyäkseen, voivatko he tulla piipahtamaan meillä jättämässä hyvästit ennen kuin lähdemme maasta. Heidän oli määrä lähteä henkilöautolla matkaan Huancayosta 300 kilometrin päästä varhain sunnuntaiaamuna. Sunnuntaina koetimme usemman kerran soittaa seurueelle, mutta serkun puhelimeen ei saanut yhteyttä. Emme tienneet, ketkä kaikki reissuun olivat lähteneet, eikä miehellä ollut muiden sukulaisten puhelinnumeroja. Aloin lukea netistä Carretera Centralin tilanteesta ja vastaan tuli videoita lumisateisesta Ticliosta ja peilijäällä liukastelevista autoletkoista. Kaksi pienta lasta oli kuollut ilmeisesti hypotermian seurauksena, ainakin toinen heistä Limasta sademetsiin matkanneessa bussissa, joka oli jumittunut 4 800 metrin korkeuteen kymmeneksi tunniksi. Mielessä alkoi risteillä, ettei vain olisi tullut kolaria. Miten liki kahdeksankymmenvuotias täti pärjäisi.

Kello 20.45 serkkuun saatiin viimein yhteys. Heitä oli täysi henkilöautollinen, hänen äitinsä lisäksi kaksi alle teini-ikäistä lastenlasta ja kuskina serkun poika. Seurue oli soittohetkellä San Mateossa, josta on Limaan hyvällä kelillä ilman rekkakolonnien aiheuttamia ruuhkia kolmen tunnin laskettelu. Epäilimme, että nyt ruuhkassa heiltä voisi hyvinkin kulua neljä, jopa viisi tuntia. Saattaisi olla fiksuinta etsiä majapaikka matkan varrelta ennen Limaan saapumista, maassahan on vielä voimassa öinen ulkonaliikkumiskielto. Lupasimme, etta meiltä toki saa hätämajoituksen tarvittaessa, olisimme hälytysvalmiudessa.

Seuraavan kerran kuulimme sukulaisista aamulla, kun serkku soitti ja kertoi tyttärensä varanneen heille illalla majoituksen hotellista suht lähelta meitä ja heidän päässeen ongelmitta kirjautumaan hotelliin yhden maissa yöllä. Nyt he söisivat aamupalan ja tulisivat sitten meillä pistäytymään. Odottelimme ja odottelimme, mies oli jäänyt töistäkin pois sukulaisvierailun vuoksi ja minä hoidin vain pakolliset videopuhelut. Lopulta sukulaiset saapuivat. Vanha täti kyynelehti, otettiin kuvia, käytiin läpi kuulumiset, lapset leikkivät. Näiltä sukulaisilta saa ihanimmat lahjat, sellaiset jotka on selvästi valittu rakkaudella. 

Sukulaiset kertoivat, että he olivat edellisenä päivänä lähteneet ajelemaan aamukuudelta, ja mainittu 300 kilometrin matka Limaan oli kestänyt lopulta noin kahdeksantoista tuntia. He eivät olleet ostaneet riittävästi evästä matkaan ajatellessaan syövänsä ravintolassa perille päästyään, ja vesikin oli loppunut jonossa seisoessa. Perussa on joka puolella katukauppiaita, niin jopa Carretera Centralilla, mutta heillä oli myynnissä vain lämmintä kahvia, ei vettä. Onneksi autossamme on lämmitin, he totesivat tyytyväisinä. Kukaan ei silti valittanut matkan rankkuutta, ei edes kahdeksankymppinen täti, ja itsehän he olivat sille omasta halustaan lähteneet, sukurakkaita kun ovat. 

Syötyämme lounaan ja otettuamme vielä muutamat kuvat, tulikin jo hyvästien aika. Kuskina toimineen serkun pojan piti ehtiä seuraavaksi päiväksi töihin neljän tunnin matkan päähän Huancayosta. Kysyin, aikooko hän ajaa sinne. Onneksi ei. Hän menisi julkisilla, koska tie ei ollut yhtä hyvässä kunnossa kuin Carretera Central, joten hän ei mielellään ajanut sitä. Hyvästejä jättäessämme täti vuodatti parit kyyneleet ja ajatteli selvästi, ettemme enää näe. Näemmehän me sitten seuraavalla kerralla, koetin vakuuttaa. Sinne he sulloutuivat autoon ja vilkutimme ikkunasta hyvästiksi.

Perinneasuihin puettuja nukkeja

Vuoriston villapaitamuotia