Quilla Rumissa

Lauantaina sain nauttia päivästä ilman yhden yhtä kulttuurishokin oiretta. Luksusta! Vietimme vapaaehtoistoverini syntymäpäivää ja lähdimme aamutuimaan mototaksilla kohti Kótoshin temppeliä. Tällä kertaa emme kuitenkaan kävisi temppelissä vaan nousisimme läheiselle kukkulalle, jonka rinteellä on luola nimeltä Quilla Rumi (esp. Tierra forma de luna), jossa on ikivanhoja kalliomaalauksia.

Emme tienneet tarkkaa reittiä luolalle, eikä paikallinen ystävä suostunut lähtemään mukaan – ilmeisesti siksi, että piti kiipeilyä lian rankkana puuhana. Päivänsankarin ”isä” onneksi piirsi meille jonkinlaisen kartan ja selitti reittiä. Oli todella kuuma päivä, ja myöhemmin meitä pidettiin hulluina, kun olimme lähteneet matkaan niin myöhään kuin kymmeneltä emmekä aamuseitsemältä, jolloin olisi vielä ollut melko viileää. Kuka kuitenkaan uhraisi vapaaehtoisesti makeat aamu-unensa? Emme me ainakaan. Aurinkovoide, hattu ja vesi on sentään keksitty, samoin hyttysmyrkky, jota kylvimme iholle roppakaupalla, koska moskiittoaika on pahimmillaan.

Kótoshissa kysyimme tietä Quilla Rumiin mieheltä, joka myi matkamuistoja. Hän vaikutti tietävän luolasta paljonkin ja tahtoi tietää, kuka meille oli suositellut patikointia sinne. En usko, että ulkomaisia turisteja pyörii alueella riesaksi asti, emmekä törmänneet matkalla muihin ihmisiin. Lehmiin, kalkkunoihin ja öttiäisiin kyllä. Mies antoi kiipeämisohjeet ja lupasi huutaa meille, jos lähdemme väärään suuntaan. Kuulemma nousu kestäisi puolitoista tuntia. Kipuamista vaikeuttivat huomattavasti isot kivet, kaktukset ja muut piikikkäät kasvit, jotka piti kiertää. Siksi jouduimmekin kulkemaan siksakkia.

Harhauduimme menomatkalla hieman suorimmalta reitiltä, ja taukoineen matkanteko kesti kaksi tuntia. Hiki valui, vettä kului ja taukoja oli pakko pitää. Loppumatkasta pohkeita kivisti. Perille päästyämme saimme kuitenkin nauttia luolan viileydestä. Geometristen ja eläimiä esittävien punaisten luolamaalausten ikää en uskalla nyt heittää, sillä haluaisin tarkistaa sen ensin jostain luotettavasta lähteestä. Esimerkiksi matkaoppaani ei sanoa Quilla Rumista halaistua sanaa, vaikka mainitseekin Kótoshin.

Laskeutuminen oli nousuun verrattuna lastenleikkiä, etenkin kun onnistuimme pysymään koko ajan polulla. Tennareiden tasainen pohja antoi mukavasti vauhtia, ja välillä laskin pyllymäkeä ja roikuin kiinni kasveista, etten lähtisi hallitsemattomastia valumaan alas. Piti vain varoa tarraamasta vahingossa kaktukseen. Muilla alkoi iho jo uhkaavasti punottaa, mutta mulla, joka olen sentään porukan vaalein, ei ollut mitään ongelmaa välttyä palamiselta. Ihmeellistä. Käsivarret ja niska ehkä jopa vähän ruskettuivat.

Juttelimme vielä hetken matkamuistokauppias A:n kanssa ja kiitimme ohjeista. Ennen kuin hyppäsimme mototaksiin palataksemme viiden kilometrin päähän kaupunkiin ehdin nähdä kolibrin. Vähän yli kaksi vuotta sitten kävin toista kertaa Cornwallissa ja vierailin Eden Projectissa. Jättimäiseen kasvihuoneeseen oli rakennettu sademetsä kasveineen. Koska mulla vielä tuohon aikaan oli periaatteita kuten lentämättömysperiaate, en uskonut pääseväni koskaan sen lähemmäs ihkaoikeaa sademetsää, joten olin todella innoissani eksoottisista kasveista, kuumuudesta ja tukahduttavasta kosteudesta. Perussa olen kuitenkin käynyt aidossa sademetsässä ja nyt jopa nähnyt linnun, joka kuuluu mielestäni vain luontodokkareihin, ei mun elinympäristöön! Ei hullumpaa.

Quilla Rumi on tuo keskempänä näkyvä kiviröykkiö

Matkalla ylös, vaikkei siltä näytäkään

Juomatauolla. Teki mieli vain jäädä tuijottelemaan lumoutuneena vuoria

Ennakkoon saamani lupaus sinisestä taivaasta on pitänyt paikkansa

Luolamaalauksia

Reunalla

Heräsin juuri iltapäivänokosilta