Muutto – osa 2: Kerrankin yli odotusten

Muuttosaagan päivitys ei ole sujunut yhtä sutjakasti kuin muutto ja uuteen kotiin asettuminen, sillä nettiliittymän siirrot ja avaamiset eivät hoidu ihan kahdella puhelinsoitolla, ja asennusta saa odottaa seitsemisen arkipäivää. Nyt nettiyhteys kuitenkin on.

Muuttoviikolla meidän oli määrä allekirjoittaa vuokrasopimus lauantaina, kahta päivää ennen muuttoa. Treffit oli sovittu vuokranantajien kanssa kahdeksitoista, ja sovittelimme aikataulumme sen mukaan, että kumpikin olisimme paikalla täsmällisesti. Kello yhdeltätoista tuli soitto, että vuokraisäntä oli vielä työpaikallaan, joka on vähintään tunnin ajomatkan päässä notaarilta, ja tapaaminen siirrettiin puoli kahdeksi. Tässä vaiheessa tietysti jo tiesi, miten tilanne kehittyisi, sillä notaari sulkisi ovensa kahdelta, eikä perulaisilla ole tapana olla turhan usein ajoissa. Kun olimme jo matkalla, saimme vuokraisännältä puhelun, ettei hän pääsisi paikalle. Eipä siinä muuta kuin käännyttiin kannoillamme, huokaisin pari kertaa syvään ja olin kerrankin hiljaa. Anopin ilme oli näkemisen arvoinen, kun palasimme niin pian, enkä voinut kuin nauraa, että näin kävi taas, peru Peru.

Huolimatta siitä, että vuokrasopimusta ei vielä ollut allekirjoitettu eikä takuuvuokraakaan maksettu, meille luvattiin muuton olevan mahdollinen maanantaina, kuten oli sovittu. Vuokraemäntä kävisi avaamassa oven. Vuokrasopimuksen aika olisi alkuviikosta. Suullisesta lupauksesta huolimatta olo oli vähintäänkin epävarma aina siihen saakka, kunnes muuttotavarat oli saatu kuorma-autoon ja vuokraemäntään yhteys; hän olisi paikalla ja päästäisi kantajat sisään. Itse muutto sujui erittäin ripeästi ja ammattitaitoisesti neljän miehen voimin. Vaikka kyseessä ei ollut virallinen muuttofirma vaan mieskopla, jonka mieheni oli yhyttänyt alueelta, jossa kuljetuspalveluita tarjoavat miehet päivystävät, kaikki toimi kuin rasvattu. Sain melkein halvauksen kun selvisi, että jokaikinen ukko saapui aamulla paikalle täsmällisesti heti seitsemän jälkeen, ja realistiseksi arvioimamme muuttoaikataulu heitti häränpyllyä. Ei mennyt paljon iltapäivän puolelle, kun saimme jo alkaa järjestellä tavaroita.

Ainoa muuttoon liittyvä selkkaus sattui avainten kanssa, niitä kun saimme melkoisen läjän. Jokaisen huoneen ja vessan ja jopa vaatehuoneen oven saa lukkoon. Lähdimme uudesta kodista vanhaan, jossa meidän piti vielä maanantaina ja tiistaina syödä, koska mukanamme tuomia jääkaappia ja hellaa ei saatu vielä kytkettyä (tarvittiin sähkömiestä), ja unohdimme pienemmän kahdesta avainnipusta hyllylle. Nappasin mukaani isoimman tajuamatta, että sen takana oli toinen, joka sisälsi alakerran ulko-oven ja kotiovemme avaimet. Aivot löivät hetkisen tyhjää ja mies taisi käväistä epätoivon rajoilla, kun mietimme, mitä tehdä, kunnes mieheni löysi isommasta avainnipusta keittiön oven avaimen. Meiltä pääsee ulos niin olohuoneesta kuin keittiöstäkin, ilmeisesti siksi jotta taloudenhoitajalla olisi vapaampi kulku omiin tiloihinsa (keittiö, kodinhoitohuone, vessa jossa on suihku muttei käsienpesuallasta ja koppimainen huone, johon saa ängettyä pienen kapean sängyn). Siispä keittiön ovesta sisään, unohtuneiden avainten etsintä ja teettämään kopiot avaimista. Olimme nimittäin saaneet vain yhdet kappaleet. Lukkosepällä ei ollut paras mahdollinen päivä, sillä hänen tekemänsä pääoven avain ei sovi lukkoon. Niinpä toinen meistä jatkaa keittiön ovesta luikkimista siihen saakka, että ehdimme käydä teettämässä paremman kopion.  

Tiistaina saimme pesulasta patjan, matot ja sohvat, jotka olivat olleet perusteellisessa putsauksessa ja näyttivät uudemmilta kuin ostohetkellä. Niistä oli löytynyt La Molinan jäljiltä melkoinen määrä hämähäkkejä ja torakoita, kuten arvelimmekin. Vuokrasopimus allekirjoitettiin lopulta kolme päivää muuton jälkeen. Notaarilla piti maksaa 25 solea per allekirjoitus eli yhteensä sata solea. Mieheni oli kummissaan siitä, että Suomessa oikeusoppineita ei lähestytä vuokrasopimusta allekirjoitettaessa.

Uusi koti on ihana; valoisa, turvallinen, moderni, nätti, kaikin puolin toimiva. Pidän sijainnista, joka mahdollistaa nopeat lauantaiset torireissut, pidän lähistön palvelutarjonnasta. Rakastan ja arvostan valtavasti sitä, että saan ensimmäistä kertaa tässä maassa asua talossa, jonka hanoista tulee lämmintä vettä ja jossa voi ottaa kuuman suihkun. Tietysti pidämme lämminvesivaraajaa päällä vain suihkuja varten, ja ne suihkut ovat ainakin omalla kohdallani lyhyitä, sillä täällä on oppinut ymmärtämään lämpimän veden olevan ylellisyystuote, jota ei sovi tuhlata.

Löysimme myös heti ensimmäisenä aamuna oman lähikauppamme: Sen pitäjä kyseli heti, olemmeko juuri muuttaneet, ja tarjosi tutustumislahjaksi banaanin perheen pienimmälle, joka ryntäsi nälissään hedelmähyllylle. Kauppiasta yhtä aikaa huvitti ja miellytti se, ettei pikkutyyppi alkanut vaatia karamelleja, kuten lapset kuulemme yleensä tekevät jo ovelta. Ei ei, banaanejahan meillä vain.

Ainoa asia, jonka kanssa täällä taistelemme on kutina. Edelliset vuokralaiset jättivät jälkeensä maksamattoman sähkölaskun lisäksi kirppuja, en tiedä protestiksiko vai yksinkertaisesti siksi, että olivat laiminlyöneet koiransa hoidon. Jalkani ja käsivarteni ovat puremilla, eikä myrkytys mahdollimman luonnonmukaisilla tuholaissuihkeilla näyttäisi tuovan tulosta sen enempää kuin valkosipulin syönti ja sitruunamehun valeleminen iholle (googlaamiani kotikonsteja, joilla itsestään voi yrittää tehdä kirpuille vastenmielisen). Aloe vera -voide onneksi hillitsee kutinaa. 

Ihan sama, mikä tuholainen, kaikki ne tuntuvat rakastavan minua: edellisessä kodissa kukaan muu ei tuntunut edes näkevän torakoita kuin aamulla henkensä heittäneinä, kun taas minä törmäsin niihin aina iltaisin kaappeja aukoessa tai ne hyppäsivät tiskipöydältä kädelle tai säntäsivät kylpyhuoneesta päälleni. Viime vuonna sain ilmeisesti työpaikalta luteita, joista onneksi ei löytynyt pienintäkään havaintoa kotoa eikä uhriksi joutunut kukaan muu. Ludepiinaa kesti vain pari päivää, vaikka puremien arvet minulla on nahassani haaleina vieläkin, ja tällä ihon paranemistahdilla kerron niistä tarinaa uteliaille lapsenlapsille. Mitähän elukoita tässä vielä olisi käymättä läpi, sisäloiset ehkä? Kirppuja vastaan taistelu jatkuu, ja tähän taloon on täyskielto kissoilla ja koirilla. Positiivista on se, että torakoita ei ole näkynyt, ja yhden illan suuri ilonaiheeni olikin havainto, että ensimmäistä kertaa Perussa asuessa voin istua lattialla - kunhan en häiriinny kirpuista. Asuntomme on nimittäin lämmin lattioita myöten ja lattiat ovat puhtaat koska täällä ei kuljeta kengillä eikä ulkoa pääse pölyä sisään yhtä helposti kuin aiemmissa kodeissa. Näin sitä ihminen oppii arvostamaan asioita, joita lapsesta kolmekymppiseksi piti itsestäänselvyyksinä.