Eräänä iltana joulukuun alussa mietimme, että voisi lähteä käymään syömässä uudehkossa pizzeriassa, jonka nettisivuja olimme katselleet muutaman kerran kuola valuen. Pari tuntia myöhemmin soi puhelin; olette antaneet yhteystietonne työntekijällemme kauppakeskuksessa X. Olisitteko kiinnostuneita tulemaan tutustumaan tuotteeseemme kahden päivän kuluttua pizzeriaan Y? Ravintola oli sama, johon menosta olimme puhuneet, joten sanoimme tietysti kyllä.
Perillä selvisi, että meidän oletettiin jo tietävän jotain tuotteesta, mutta suoraan sanottuna meillä ei ollut siitä hajuakaan. Mies oli luovuttanut yhteystietonsa kauppakeskuksessa naiselle, joka oli mainostanut arpajaisia, joissa pääpalkintona olivat liput jalkapallon MM-kisoihin. Peru pääsi kisoihin mukaan ensimmäistä kertaa 36 vuoteen, ja mieheni oli ollut helposti ylipuhuttavissa. Nainen oli loikkinut yli sieltä, missä aita on matalin, ja mahdollisimman monen ohikulkijan yhteystiedot saadakseen unohtanut kertoa, mistä firmasta ja tuotteesta on kyse ja mainostanut vain arpajaisvoittoja.
Seurasi pitkä myyntipuhe rakenteilla olevasta klubista, jonka jäsenyyksiä firman myyntimies kauppasi pizzerian yläkerrassa. Klubit ovat rajusti yksinkertaistettuna Liman vastine kesämökeille; kun ostaa jäsenyyden, pääsee käyttämään niiden tarjoamia rantoja, uima-altaita, urheilukenttiä ja -halleja, uimahalleja, kauneushoitoloita, ravintoloita, majoituspalveluita jne. Joidenkin klubien jäsenyys edellyttää paksun lompakon lisäksi myös suosituksia vanhoilta jäseniltä. Osa niistä sijaitsee kaupungissa, osa sen ulkopuolella. Joskus on käynyt mielessä, että klubiin kuulumalla saa näppärästi ja helposti näytettyä uusille tuttavuuksille oman sosioekonomisen asemansa.
Koska jäsenyyttä ei tarvitse ostaa kuin sikaa säkissä, näkemättä ensin, mistä on kyse, sovimme että saisimme tammikuun 7. päivänä lähteä tutustumaan klubiin ja ottaa mukaan ystäviä. Pyysimme ystäväperhettä mukaan ja lähdimme kohti maaseutua. Otimme taksin liikenneympyrälle, jolta piti olla perille enää kymmenen minuutin ajomatka. Todellisuudessa kymmenen minuuttia tarkoitti neljääkymmentä, ja siihenkin aikaan vaadittiin katumaasturia. Suurin osa Liman autokannasta olisi osoittanut hyytymisen merkkejä pomppuisella tiellä, jolla hiekka pöllysi ja matkanteko oli hidasta. Päättelimme, että moni kaupunkilainen ei kiinnostuisi paikasta, jos saisi heti kättelyssä tietää totuuden matkan pituudesta.
Perillä meitä odotti 20-prosenttisesti valmis klubi uima-altaineen, minieläinpuistoineen, tenniskenttineen ja ravintoloineen. Meillä oli kunnon turisteina omat eväät kylmälaukussa, sillä emme halunneet olla riippuvaisia talon tarjonnasta, josta emme ennakkoon tienneet mitään. Muut tutustujat olivat meidän tavoin tuoneet mukanaan omia juomia ja ruokaa. Heti alkuun meille kerrottiin, että parkkipaikalta päärakennukselle ja altaalle ei saanut kävellä vaan sadan metrin matka piti taittaa klubin autolla. Epäilimme syyksi skorpioneiden paljoutta.
Päivä sujui rennosti. Minieläinpuisto oli uima-altaan lisäksi nuorimpien perheenjäsenten suosikki. Siellä pääsi hevosen selkään, näki kapusiiniapinoita, laamoja, lampaita, papukaijoja ja vesipuhveleita. Yhdessä aitauksessa seepra ja aasi joivat vettä vierekkäin. En tiedä, oliko heidät laitettu yhteen toivossa saada tarhaan pikku sebroidi.
Vierailun jälkeen meiltä pyydettiin palautetta. Totesimme, että ihan mielenkiintoinen paikka, vaikka onkin vielä pahasti keskeneräinen. Yksi niistä syistä, miksi emme kuitenkaan edes harkitsisi jäsenyyttä on se, että matka kotoa klubille kestäisi puolitoista tuntia suuntaansa, vaikka se sijaitseekin Limassa. Myyntimies kertoi, että valitettavasti uutta, parempaa tietä ei taida olla luvassa, sillä alueen varakas väestönosa on ilmoittanut kunnalle vastustavansa sitä, toisihan se seudulle ihmisiä, joilla ei ole varaa katumaastureihin, siis köyhiä vaatimattomine autoineen. Tuntui erikoiselta, että mies sanoi asian noin suoraan ja kaunistelematta. Luokkaerot ja niiden pönkittäminen kun tuntuu ainakin jossain määrin olevan tabu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti