Odota, kärsi ja unhoita

Olen vakuuttunut siitä, että meillä eteläisen pallonpuoliskon ihmisillä on enemmän aikaa kuin pohjoisen asukkailla. Miten me muuten ehtisimme viettää niin monta tuntia päivässä ruuhkissa ja jonoissa odotellen. Tarkastellaanpa esimerkiksi eilistä päivääni.

Lähdin seitsemän aikaan aamulla kävelemään pysäkille, jolla sain seisoskella parikymmentä minuuttia ennen kuin oikea bussi saapui. Taas kävi niin, että ensimmäinen oikeaa reittiä mennyt combi ei pysähtynyt, vaikka sekä minä että eräs vanhempi rouva huiskutimme sille pysähtymismerkkiä. Puoli tuntia, ja olin perillä. Liikenneruuhkassa töröttäessä ei tuhraantunut aikaa montakaan minuuttia. Töiden jälkeen sain odotella autoa toiset parikymmentä minuuttia ennen kuin pääsin kotimatkalle.

Kotona odottelin miestä, joka oli lähtenyt käymään kodinkonekorjaamolla. (Kyllä, täällä korjataan kaikki mahdollinen kattiloiden kädensijoista lähtien.) Torstaina sekä jääkaapin että pakastelokeron ovet olivat romahtaneet taloudenhoitajamme päälle, ja hän oli joutunut lähtemään säärivaivaisena kotiin kesken päivän.  

Jo lauantaina mies oli käynyt korjaamolla pari kertaa, mutta siellä ei ollut ketään paikalla, vaikka ovet olivat auki. Maanantai-iltapäivänä korjaaja kuitenkin saapui meille - tutustumaan jääkaappiin ja sanomaan, että hän palaisi asiaan seuraavana päivänä. Tänään tiistaina laite pantiin kuntoon, mikä tuotti suurta iloa ja helpotti elämää huomattavasti.

Palataan kuitenkin takaisin maanantaihin. Iltapäivällä lähdimme lääkärin vastaanotolle rutiinitarkastukseen. Kyseinen lääkäri aloittaa työvuoronsa klinikalla viideltä illalla. Olimme perillä tasan kello viisi ja saimme viimeiset istumapaikat. Edellämme oli noin kaksitoista potilasta, jotka olivat kaikki saapuneet meitä aikaisemmin. Odottelimme trooppisessa kuumuudessa hikoillen neljä tuntia omaa vuoroamme, joka koitti lopulta kello yhdeksältä. Olimme luulleet, että lääkärin työvuoro päättyisi jo puoli kahdeksalta - ja vastaanottotiskin väki olikin lähtenyt jo aikaa sitten - mutta tunnollisesti tohtori jäi ottamaan vastaan potilaita siinäkin vaiheessa, kun me jo suuntasimme kohti ruokakauppaa ajatellen, että onneksi me pystymme käyttämään yksityisiä terveyspalveluita kiitos ostamieni kalliiden vakuutusten. Mitkä olisivatkaan jonotusajat julkisella puolella!

Ennen ruokaostoksia päätin käydä vaatekaupassa nopeasti vilkaisemassa, myytäisiinkö siellä minulle sopivia farkkuja. Perussa asuminen on herättänyt henkiin sisälläni uinailleen shoppailun välttelijän, jolle vaatehankinnat ovat viimeiseen saakka lykättävä välttämätön paha. (Voitte tarkistaa tämän mieheltäni. En valehtele.) Tällä kertaa henegenahdistusta lisäsi se, että mieheni halusi välttämättä mukaan, vaikka koetin estellä. Pitäkää vanhanaikaisena, mutta haluan asioida vaatekaupoissa yksin, en kenenkään kanssa. Nopeasti etsin tutun vaatemerkin ja valitsin farkut. Lähdettyäni sopivilta näyttävien housujen kanssa kohti sovituskoppia kaikui ilmoitus, että myymälä suljettaisiin. Aargh. Joutuisin palaamaan joskus toiste uudelleen, sillä sovituskoppeihin ei enää päästetty ketään.

Vaihdoimme nopeasti ruokakaupan puolelle, jottei sekin ehtisi mennä kiinni ennen kuin saisimme ostoksemme tehtyä. Nopeita olimmekin, kunnes juutuimme kassajonoon. Päätimme käyttää yhtä kolmesta caja preferencialista, mikä johti siihen, että seisoimme jonossa vielä kaksikymmentä minuuttia myöhemmin, vaikka edellämme oli ollut vain kaksi asiakasta. Miestänikin alkoi jo väsyttää, mutta hän totesi, että hänen käy sääliksi aamusta asti töitä tehneitä kassatyöntekijöitä. Ei ihmekään, jos iltakymmeneltä tahti alkaa hidastua ja virheitä sattuu. Noiden virheiden takia esinaista kuulutettiin kassoille tuon tuosta.

Kysyin tänään mieheltäni, mihin yhteen sanaan hän tiivistäisi suomalaisen kulttuurin. "Hiljaisuus", hän vastasi. Minusta perulaista kulttuuria kuvaisi parhaiten sana "odottaminen".

Odottelin muita retkelle lähtijöitä ja kiertelin Parque Reductoa eräänä varhaisena lauantaiaamuna