Elämää anopin kanssa

Kun selviää, että asun saman pienen katon alla anoppini kanssa, moni suomalainen selvästi säpsähtää. Harva silti ottaa asiaan kantaa muuten kuin toteamalla, ettei hän itse pystyisi samaan. Olen tottunut pehmentämään ilmoitusta sanomalla anopin olevan harmiton, vaikka räiskyvän ja hersyvän naisen kuvailu niin laimeilla adjektiiveilla ei teekään hänelle oikeutta.

Uudenvuodenaaton aamupalalla anoppi alkaa kertoa homoystävistään ja siitä kerrasta, kun hän lähti heidän kanssaan discoon ja päätyi tankotanssimaan kilpaa upean drag queenin kanssa. Seuraavaksi juttelemme siitä, miten sairasta mustasukkaisuus on. Vuoristossa ja sademetsissä asenne siihen on ainakin perinteisesti aivan erilainen kuin rannikolla, jossa espanjalaisen kulttuuriin vaikutteet näkyvät selvimmin. Moni perulainen ajattelee mustasukkaisuuden ja omistushalun kuuluvan asiaan parisuhteessa, olevan osoitus välittämisestä ja rakkaudesta. 

Astioita pestessämme anoppi kertoo perulaisnaisten tavasta pitää lapset riippuvaisina heistä. Hänen omatkin veljensä käyvät äidin luona ainakin kerran viikossa ja soittelevat päivittäin. Anopin miespuolinen ystävä soittaa äidilleen Kanadaan joka ikinen päivä. Mitä se mahtaakaan tehdä parisuhteelle, jos mies juoksee joka aamu omasta talostaan äitimuorin helmoihin aamiaiselle? Miten vaimo voi katsella touhua tuntematta itseään ulkopuoliseksi? Mikseivät naiset osaa päästää irti?

Kuvioon kuuluu myös, että nainen muuttuu sataprosenttisesti äidiksi saatuaan ensimmäisen lapsen. Hän ei välitä enää parisuhteesta tai tunne intohimoa työhön ja harrastuksiin kuten aikaisemmin. Uhrautumalla ja tekemällä kaiken lastensa parhaaksi (esimerkiksi pysyttelemällä eron jälkeen yksin) hän kerää hyvä äiti -pisteitä. Anopin oma radikaali näkemys on, että poikiensa vartuttua sen ikäisiksi, että nämä selvisivät omillaan, hän ei enää kokenut itseään niin kokonaisvaltaisesti äidiksi. Tehtävä oli suoritettu, poikaset saatu selviämään itsekseen maailmassa. Tietenkin tämän ajatuksen ääneen lausuminen oli herättänyt suurta närää, sillä meille opetetaan usein päinvastaista. Ei anoppi lapsiaan kieltänyt tai lakannut olemasta äiti; hän vain päästi heistä irti ja alkoi keskittyä entistä enemmän muihin, omiin asioihinsa. 

Meidän ei alun perin ollut tarkoitus asua tässä talossa näin kauan, vaikka perulaisuuden tuntien aavistinkin taloprojektimme kestävän pienen iäisyyden. Henkisesti olin ja olen valmistautunut asumaan anopin kanssa hamaan tulevaisuuteen. Minulla on lopulta hyvin harvoin sellainen olo, että haluan muuttaa pois nyt heti. Vastapainoksi olen usean kerran ajatellut, miten kivaa onkaan asua tässä anopin ja kissojen kanssa. Jos meillä olisi oma yksiö, tuntisin varmasti itseni välillä yksinäiseksi.

Anopista on seuraa, ja hän osaa auttaa monissa käytännön asioissa. Hän tietää, mistä löydän laadukkaita luontaistuotteita tai hedelmiä edullisimpaan hintaan. Oma mieheni tekee niin harvoin ostoksia, ettei hänestä ole vastaajaksi loputtomiin Mistä voisin löytää...? -kysymyksiini. Yksi mieleenpainuvista hetkistä oli palata kotiin ja yllättää anoppi ja hänen entinen miesystävänsä syömässä tekemääni linssikeittoa ja couscous-salaattia hyvällä ruokahalulla. Anoppi myös auttaa, kun sairastelen. Hän keittää yrittijuomaa, hieroo leikattua jalkaa ja tuo minulle salvoja, joita levitän yöksi iholle yskän hillitsemiseksi. 

Monessa asiassa kaltaiseni jääräpää ei opi uuden maan tavoille, vaikka yrittäisi kuinka. Yhteensä kaksi vuotta ja kolme kuukautta Latinalaisessa Amerikassa on kuitenkin opettanut minut arvostamaan kiinteitä perhesuhteita ja anoppia, joka asuu seinän takana valmiina auttamaan mutta haluttomana tuppautumaan.