Valkoisena naisena Huánucossa

Viime päivien tapahtumat inspiroivat minut tarttumaan viimein aiheeseen, josta olen halunnut kirjoittaa jo pitkään mutta joka on vaatinut kypsyttelyä. Mietin ennen Peruun lähtöä paljon sitä, millaista olisi elämäni valkoisena eurooppalaisena naisena Latinalaisessa Amerikassa. Olisiko se todella paljon rajoitetumpaa kuin Suomessa, jossa voin liikkua ja elää mielestäni erittäin vapaasti ja valita itse seurani? Entä ahdistuisinko huomiosta, jota kalpea ihoni ja siniset silmäni väistämättä herättäisivät? Saisinko Perussa yhtään todellista ystävää vai hakeuduttaisiinko seuraani korkeintaan siksi, että eurooppalaisten oletetaan olevan varakkaita ja länsimaalainen ystävä voi olla monelle statussymboli?

Limassa ja Cuscossa käy paljon turisteja, mutta Huánucon kaltaisessa syrjäisessä kaupungissa, jossa on kyllä porukkaa ja mototakseja mutta ei merkittäviä nähtävyyksiä, ei ole juuri muita valkoisia eurooppalaisia ja pohjoisamerikkalaisia kuin me harvat vapaaehtoistyöntekijät. Ensimmäisen viikon aikana hätkähdin kummallakin kerralla, kun näin kadulla valkoisen, ja mietin, mitähän tuo ihminen mahtaa täällä tehdä. Toissapäivänäkin huomasin raportoivani tuntemattomasta valkonaamasta vapaaehtoiskaverilleni. Jos jopa minä hämmennyn valkoisesta ihonväristä, onko mikään ihme, että herätämme voimakkaan reaktion huánucolaisissa?

Minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin tyynesti hyväksyä se, että kävellessäni kadulla minua tervehditään ohiajavista autoista ja mototaksikuskit pysähtyvät kohdalleni, koska he ilmeisesti olettavat, että matkustan mieluummin mukavasti taksilla kuin kävelen. Ohikulkijat katsovat pitkään ja saattavat kääntyä tuijottamaan perääni suu auki. Huudot, vihellykset ja tööttäykset ovat arkipäivää. Jos joku osaa pari sanaa englantia, hän haluaa ehdottomasti sanoa ne minulle. Joka päivä joku käyttää minusta g-sanaa, mutta enemmän toteavasti kuin halveksivasti. Kaiken sen valossa, mitä länsimaalaiset ovat historian saatossa tehneet perulaisille ja millaista riistoa kehittyviin maihin kohdistuu nykyäänkin, ymmärtäisin tylymmätkin reaktiot.

Huomion määrä on suurin silloin, kun liikumme kolmestaan parikymppisten saksalaisten ystävieni kanssa. Sanoisin, että valtaosa huomiosta on enemmänkin lievästi kiusallista kuin häiritsevää. En ole kohdannut uhkaavaa käytöstä, ja yleisvaikutelma perulaisista on se, että he ovat ystävällistä kunnon väkeä. Totta kai erilaisuus herättää huomiota suljetussa, homogeenisessa yhteisössä. Ajattelen, että tällainen voimakas ulkopuolisuuden kokemus on varmasti kasvattavinta koskaan. Pirteänä ja levänneenä jaksan suhtautua huomioon tyynesti ja joko täysin välinpitämättömästi tai korkeintaan lievän huvittuneesti. Aurinkolasien taakse voi vetäytyä suojaan, ja kävelen niin nopeasti, että karistan huutelijat nopeasti kannoiltani. Väsyneenä sitä vastoin huomaan toivovani, että tulisi edes yksi päivä, jonka aikana en saisi yhtään erityishuomiota.

Rehkin eräänä iltana kaksi tuntia kuntokeskuksessa ja lähdin sen jälkeen kävelemään kotiin hikisissä treenivaatteissa, tukka pystyssä ja pahalta haisevana. Mulla oli mukana kaksi muovikassia, jotka näyttivät niin erehdyttävästi roskapusseilta, että kotikadulla avulias roskakuski tuli kysymään, onko ne tarkoitettu hänen kyytiinsä. SILTI ensimmäinen mies, jonka ohi kävelin kadulla, alkoi flirttailla. Siinä vaiheessa mietin, mikä ihme perulaisia miehiä oikein vaivaa.

Yhden ainoan kerran olen toden teolla ärsyyntynyt siitä, miten minua naisena kohdellaan. Olimme vapaaehtoistoverien kanssa sairaalassa rutiinikäynnillä. Meidän piti saada todistus siitä, että olemme henkisesti terveitä. Todistuksen saadakseen täytyi osata vastata hoitajasedän kysymyksiin, joista yksikään ei tosin liittynyt millään tavalla henkiseen tilaamme. Ensimmäisenä piinapenkkiin joutuneelta saksalaiselta kysyttiin nimeä, syntymäaikaa ja syytä, miksi hän on tullut Peruun. Palattuaan hän huikkasi, että helppo tentti, ei hätää.

Minulta kysyttiin samoja asioita, mutta lisäksi setä halusi tietää siviilisäätyni. (Tuossa kysymyksessä ei ole mitään kummallista, sillä vastaanotossa minulta oli kysytty jopa sitä, mikä on isäni nimi ja onko hän vielä elossa. Kun protestoin, ettei kysymys ole relevantti, koska olen jo 32-vuotias itsenäinen aikuinen, hoitaja sanoi, että heidän lomakkeissaan nyt vain sattuu olemaan kohta, jossa isän nimi pitää ilmoittaa.) Olin hieman epärehellinen ja vastasin sedälle olevani naimaton. Siitähän riemu repesi. Setä tivasi, miksi olen kolmekymppisenä vielä naimaton ja onko minulla edes suunnitelmia avioitua. Hän myös kertoi pyytämättä mielipiteensä siitä, miltä näytän passikuvassa ja miltä nyt, lyhythiuksisena. Elleivät kielitaidon puute ja viime kädessä hyvä kotikasvatus olisi estäneet, voitte uskoa, että olisin vastannut jotain näsäviisasta tai ilkeää – ja katunut sitä heti tunnekuohun mentyä ohi. Kun kerroin episodista perulaisille ystäville, he olivat kummissaan miehen asiattomuudesta. Ilmeisesti paikallisilta naisilta ei mokomia udeltaisi, mutta länsimaalainen vanhapiika on vapaata riistaa.

Uskon, että vaikka kärsivällisyyttäni koetellaan vielä monet kerrat, minua auttaa se, että perulaiset tuttuni suhtautuvat minuun normaalisti. Heille olen työkaveri, opettaja, hija ('tytär'), oppilas tai ystävä. Ihonvärini, sukupuoleni, siviilisäätyni tai rahatilanteeni eivät tunnu herättävän heissä mitään intohimoja. Samalla tavalla minä unohdan perulaisia koskevat stereotypiat ja hupsut ennakkokäsitykseni, kun olen omien ihmisteni kanssa.