Maisemanvaihdos ja sen seuraukset

Kun kolme päivää kestänyt tulovalmennus Limassa oli ohi, tuli aika hyvästellä mainio perulainen kouluttajamme C. sekä pääkaupunkiin tai sen liepeille jääneet vapaaehtoiskaverit. Lievästi haikeissa mutta samaan aikaan jännittyneeen odottavaisissa tunnelmissa minä ja kaksi saksalaista tyttöä olimme tiistaiaamuna sovittuun aikaan 8:45 hotellin aulassa odottamassa jotakuta, joka veisi meidät bussiasemalle. Meidän piti ehtiä 9:30 lähtevään Lima – Huánuco-bussiin.

”Perulainen aikakäsitys” on jotain, mihin olen valmentautunut henkisesti koko kesän, joten en yllättynyt, että pääsimme hyppäämään taksiin vasta noin vartin yli. Ehdimme kuitenkin asemalle vallan mainiosti; itse asiassa olisimme ehtineet 9:15 lähtevään vuoroonkin. Jotain kovin symbolista on mielestäni siinä, että heti Limaan saavuttuani huomasin rannekelloni pysähtyneen. Jos pyrkii itse täsmällisyyteen mutta hyväksyy mukisematta paikallisten suurpiirteisyyden, täällä selviytyy loistavasti.  

Matkan oli määrä kestää kahdeksasta kymmeneen tuntiin. Pysähtyisimme kerran syömään lounasta, mutta meitä vannotettiin syömään hyvin kevyesti ja vain omia eväitämme tai oksennuspusseille tulisi varmasti käyttöä. Sain hyvän paikan kaksikerroksisen bussin yläkerrasta, aivan edestä. Räpsin koko matkan valokuvia vaihtuvista maisemista, jotka välillä oikeasti salpasivat hengen. Kun pölyisen harmaa, saastunut ja ylikansoitettu pääkaupunki esikaupunkeineen viimein jäi taakse, en malttanut lukea vaan keskityin ihailemaan vuoristomaisemaa ja bongaileman somia järviä ja huimia vesiputouksia, siellä täällä laiduntavia lampaita ja liikennemerkkejä, joissa varoiteltiin laamoista. Jokaisen ohittamamme kylän ja kaupungin kaduilla lekotteli kulkukoiria, joiden näkeminen sai minut ensimmäistä kertaa ikävöimään kotiin, vaikkei yhdelläkään ollut tuttuja viipurilaisia korvia.

Ei tarvinnut matkustaa kuin kolme tuntia, kun vuoristotaudin ensioireet ilmaantuivat. Onneksi kattavaan matka-apteekkiini kuuluu myös Aminocontia, joka helpotti muita oireita paitsi päänsärkyä, joka jatkui vielä koko seuraavan päivän. Meille jaettiin matkan aikana pariin kertaan alkoholiin kastettuja vanulappuja, joiden imppaaminen helpotti hieman oloa. Loppumatkasta tiet olivat niin kiemuraisia ja epätasaisia, että jyskyttävä päänsärky sai seurakseen oksettavan olon. En sentään missään vaiheessa joutunut turvautumaan oksennuspussiin toisin kuin jotkin muut matkustajat.

Saapuessamme Huánucoon reilun kymmenen tunnin köröttelyn jälkeen muistan ajatelleeni välittömästi, miten mahtavaa on päästä pieneen kaupunkiin sen sijaan, että olisi viettänyt vuoden Limassa. Ensinäkemältä Huánucokaan ei tosin näyttänyt niin pieneltä kuin se todellisuudessa on, sillä kadut olivat tulvillaan juhlakansaa. Tiistaina nimittäin vietettiin kaupungin 473-vuotispäivää. Isäntäperheiden edustajat ja minun perheessäni perjantaihin asti asuva sveitsiläinen vapaaehtoinen olivat meitä vastassa asemalla, ja olo tuntui välittömästi tervetulleelta.

Minä olin meistä kolmesta vapaaehtoisesta ainoa, joka valvoi uupumuksesta huolimatta myöhään yöhön, sillä lähdimme kolmekymppisen lapsettoman emäntäni, sveitsiläisen sekä heidän ystävänsä kanssa ensin syömään ja sitten stadionille kuuntelemaan bändiä. Matka keskustaan taittui mototaksilla, jonka kapealle takapenkille sullouduimme kahteen kerrokseen. Mototakseja on tässä 75 000 asukkaan kaupungissa peräti 10 000, ja ne surraavat niin kovaa kyytiä ja täyttävät jokaisen kadun, että jalankulkijat ovat helisemässä. 

Päästyämme stadionille ihmettelin, miten vaisusti perulaiset juhlivat, vaikka maa on tunnettu juhlaperinteistään. Kaupunki on yksi Perun vanhimmista, ja ilmeisesti sen takia jopa presidentti kunnioitti  keskiviikkona syntymäpäivää käynnillään. Tiistai-iltana keskusta oli tupaten täynnä ihmisiä, samoin stadion. Silti niin nuoret kuin vanhat, joita oli vain murto-osa koko porukasta, keskittyivät tanssimisen sijaan olemaan hillittyjä ja siemailemaan olutta muovisista tuopeistaan. Aplodit bändille olivat niin vaisut, että jopa tamperelaiset olisivat vaikuttaneet riehakkailta siinä seurassa. Neljän hengen seurueessamme oli kaksi gringoa, joten meitä tuijotettiin avoimen uteliaasti, kuten paikallisiin tapoihin kuuluu. (Muistuttakaa, että kirjoitan myöhemmin lisää perulaisten kyltymättömästä juoruilunhalusta.) Kuunneltuamme musiikkia ja haisteltuamme juhlatunnelmaa riittävän kauan palasimme takaisin Amarilisiin.

Uskomattoman ystävällinen emäntäni antoi käyttööni oman ison huoneensa, sillä hän oli lähdössä seuraavana aamuna töihin toiselle paikkakunnalle ja palaisi vasta perjantaina. Olimme puhuneet tulovalmennuksessa kouluttajamme C:n kanssa, että läheskään kaikki perheet eivät anna vapaaehtoisille omia avaimia, mutta sitä ei pidä ymmärtää epäluottamuksen osoituksena. Siksi olin äimistynyt, kun mulle ojennettiin heti tuloiltana avainnippu. Päänsärkyisenä mutta onnellisena nukahdin leveään sänkyyni enkä enää kuullut kadulta kantautuvia torvien tööttäyksiä ja kulkukoirien haukuntaa. 

Kuvia on luvassa myöhemmin. Koska olen nettikahviloiden armoilla, tämä on vähän säätämistä ensi alkuun...