Entramos apresuradamente y nos caímos

Lima. Lämmintä 17 °C, puolipilvistä.

Pääsin kuin pääsinkin Limaan, vaikka Madrid-Barajasin kentällä näytti jo hetken huonolta, kun check-in-pisteen työntekijä alkoi kysellä viisumia. Kuulemma mulla olisi jo Peruun mennessäni oltava viisumi tai poliisit saattaisivat viedä minut mukanaan jo kentällä, jos huono onni kävisi. Vielä jokunen vuosi sitten olisin varmasti alkanut panikoida, mutta nyt ajattelin vain, että tässä täytyy olla väärinkäsitys. Soitto esimiehelle varmisti, että olin oikeassa, ja matka sai jatkua.

Kone laskeutui Jorge Chávezin kansainväliselle lentokentälle eilen 05:45, ja ulos pääseminen kesti noin tunnin pääasiassa siksi, että rinkkani oli yksi viimeisenä hihnalle saapuneista matkatavaroista. Vaihdoin hieman dollareita soleiksi ja lähdin etsimään noutajaani. Huomasinkin pian lentokentän aulassa nuoren miehen, jonka pitelemässä kyltissä luki Kacja. Perulainen versio venäläisestä nimestäni kuulosti niin hienolta, että päätin ottaa sen taiteilijanimekseni. 

Kommunikointi miehen kanssa sujui yllättävän hyvin ottaen huomioon, että hän puhui englantia un poco, kuten minäkin espanjaa. Mulle selvisi, että mies omistaa hostellin, ja oletin päätyväni sinne majoitukseen. Jostain paikalle pelmahti myös miehen veli, joka kuulemma osasi paremmin englantia mutta jonka kanssa en ehtinyt jutella, sillä kiire tuntui olevan. Veljen rooli näytelmässä jäi muutenkin hieman epäselväksi, mutta peräkanaa miehet kaasuttivat parkkipaikalta pakettiautoillaan.   

Seuraavat puoli tuntia olivat elämys, jota en heti unohda. Aamuruuhka lähes yhdeksän miljoonan asukkaan suurkaupungissa virkisti kummasti matkanteon rasittamia aivoja. Oli tavallista, etteivät autot pysyneet selvästi omilla kaistoillaan vaan ajoivat kahden kaistan välissä valmiina pujahtamaan sopivaan tyhjään koloon. Vilkun käyttö ei näyttänyt olevan muodikasta; pystyihän aikeensa ilmoittamaan äänitorvellakin. Huikaisevan taitavasti ja ilman kolhuja kuljettajani selvitti täysin kaoottisen useakaistaisen kiertoliittymän. Nuoret naiset kulkivat toppatakeissa, mikä tuntui hieman liioittelulta. Kadulla jolkotteli häntänsä menettänyt kulkukoira, ja linja-autot kuljettivat nukkuvien työntekijöiden leegioita kouluun ja töihin. Rakennuskanta oli kirjavaa, ja rappioromantiikan ystävän sielu lepäsi. Ihastuin kaupunkiin välittömästi.

Olin jopa vähän pettynyt, kun kuljettaja puoli tuntia myöhemmin ilmoitti meidän olevan perillä. Hän sanoi vapaaehtoisjärjestön paikallisen koordinaattorin tulevan käymään hotellilla yhdentoista aikoihin. (Yksi Perun tunti vastaa 2-4 Suomen tuntia.) Koska olimme pysähtyneet kadulle ja tukimme kaistan, nostin rivakasti rinkkani auton takakontista ja astuin kohtalokkaan askeleen kohti Perú Pacífico -hotellin ovea. En nähnyt jalkoihini ja huomannut korkeaa reunakiveä vaan kaaduin päistikkää asfaltille. Keräsin maahan lennelleet kamppeet ja arvokkuuteni rippeet. Sitten hymyilin apuun rientäneelle portieerille, hyvästelin kuljettajan ja astuin sisään hotelliin.