Töissä lapset toivat meille opettajille lahjoja: ruusuja, suklaata, pähkinöitä, huiveja, rannerenkaat - jopa merkkilaukut, joihin oli unohtunut tai unohdettu hintalappu kuin takeeksi siitä, että kyseessä oli aito tavara eikä halpa jäljitelmä. Lahjan takana olleet äidit kihisivät WhatsApp-ryhmässään uteliaisuudesta kuulla, pidimmekö minä ja työparini lahjasta vai emme. "Te olette hulluja. Kiitos!" vastasi työparini heille. Päivän päätteeksi koulu tarjosi opettajilleen kolmen ruokalajin lounaan mirafloresilaisessa ravintolassa. Jokainen sai Maailman paras opettaja -kunniakirjan, johon johto oli runoillut luonnehdinnan meistä kustakin ja vahvuuksistamme. Aika mukava tapa muistaa työmyyriä.
Koetan aamuisin ehtiä pysäkille sellaiseen aikaan, että saisin istumapaikan jostain niistä combeista, jotka ajavat Panamericanaa hirveää kyytiä eivätkä jumita pysäkeillä. Toki combeissakin on huonot puolensa kuten välinpitämättömät rahastajat, jotka laskevat sisään niin paljon porukkaa, ettei ovi mahdu kiinni ja he itse sekä osa matkustajista seisovat astinlaudalla aiheuttaen minulle vieläkin lievää sydämentykytystä. Tällä viikolla jouduin ottamaan bussin ja kaduin sitä jo siinä vaiheessa, kun kuljettaja ei pysähtynyt edes lastaamisen ajaksi. Kyytiin piti kiivetä vauhdissa. Kiire loppui siinä vaiheessa, kun oltiin päästy pari pysäkinväliä eteenpäin. Rahastaja jäi viideksi minuutiksi kalastelemaan uusia matkustajia, jotta auto saataisiin sen verran täyteen, että käytävälläkin seisottaisiin kahdessa rivissä. Matkustajat tietysti raivostuivat hidastelusta, alkoivat takoa nyrkeillään ikkunoita ja haukkua huppupäistä kuljettajaa kilpikonnaksi. Joku vanhempi mies suivaantui niin, että meinasi käydä kuljettajaan kiinni.
Kun pääsin hyppäämään ulos pysäkillä hidastaneesta bussista, huomasin että takanani oli tuttu hahmo - rouva, jonka työ on seistä passissa 7.30 - 16.00 ja estää luvattomien meno koulun rakennustyömaalle. Emme ole aiemmin jutelleet tervehdyksiä enempää. Nyt tuli käytyä läpi edellisviikkoinen aseellinen ryöstö, jonka uhriksi nainen oli joutunut lähellä kotiaan Comasissa, 15 kilometriä Liman keskustasta pohjoiseen. Viiden minuutin kävelymatkan aikana hän ehti avioeronsa käsittelyyn asti ja selväksi kävi, ettei hänen elämäntilanteensa ollut kadehdittava. Erossa oli mennyt kaikki maallinen, ja nyt päivät kuluivat matalapalkkatöissä niin kaukana kotoa Liman eteläosissa, että vaikka hän pääsi töistä jo neljältä, hän oli väliaikaisessa kämpässään siskonsa kotona vasta seitsemältä. Jos miettii, minkänäköistä seutua Comas mahtaa olla, voi etsiä Street View'stä esimerkiksi alueen nimeltä La Pascana.
Keskiviikkona palasin kotiin ja luin kaksivuotiaan reissuvihkosta, että perjantaina päiväkodissa vietettäisiin nyyttäreitä. Meidän pitäisi viedä sinne kolmen litran pullo Inca Kolaa ja pussillinen perunalastuja. Muistui mieleen tarjoilijan tyrmistynyt ilme viime lauantaisilta lastenkutsuilta, kun hän yritti tyrkyttää keksejä ja tikkareita ja kerroin, ettei lapsi ole tottunut syömään sokeria. Työkaverin 1-vuotias ei juo mehua mutta rakastaa limsaa. Päiväkoti jäi tältä päivältä väliin, sillä en halua lapsen vielä tajuavan, ettei virvoitusjuoma ole viiniä (= aikuisten juomaa).
Samaisessa reissuvihkossa ilmoitettiin myös, että heinäkuun ajan lasten täytyy käyttää kokardia rinnassa. Onhan 28. heinäkuuta maan kansallispäivä. Sama vaatimus on esitetty omankin kouluni lasten vanhemmille. Perulainen jos kuka on myyntihenkinen, ja eräs työkavereista keksi idean alkaa myydä kankaisia kokardeja 50 centimon hintaan työkavereille, joita vaatimus myös koskee. Vaikka päiväkoti tuskin kieltäytyisi vastaanottamasta kokardittomia lapsia kuten tiettävästi jotkin maan kouluista, en jaksa alkaa kapinoida vaan käännyn kollegan puoleen ensi viikolla, jos vain muistan.
Kuvia Limasta, Machu Picchulta, Paracasista ja La Cantutasta viime kuukausien ajalta:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti