Honeymoon kuusi vuotta myöhässä, osa 2 - Colca-kanjonilla

Ennen Arequipan-reissua lueskelin, missä kaikkialla lomaviikon aikana kannattaisi käydä, ja yksi kohde nousi ylitse muiden - Cañón del Colca. Moni tietää Grand Canyonin, harvempi Colca Canyonin, joka on kuitenkin syvyydeltään aivan toista luokkaa (3 270 metriä).  Kanjoni sijaitsee vain 160 kilometrin eli noin kolmen tunnin ajomatkan päässä Arequipan kaupungista, ja se on Perun kolmanneksi suosituin nähtävyys. 

Aloin intoilla valtavista andienkondoreista, joita kanjonilla varmasti näkisi liitelemässä ja rakastamistani vuorista, joita pääsisi taas ihailemaan lähietäisyydeltä. Tietysti aluksi pohdin, voisiko kanjonilla käydä vilkkaan parivuotiaan kanssa, mutta luettuani muiden kokemuksista tulin siihen tulokseen, ettei sen pitäisi olla ongelma. Parin päivän vaelluksen sijaan voisimme tehdä kevyemmän päiväretken; lähteä matkaan aamulla kolmen aikaan ja palata illalla viiden maissa. Totuuden nimissä on sanottava, että pidin todennäköisempänä paluuta lähempänä seitsemää, olimmehan kuitenkin Perussa. Kävelyä ei tulisi paljonkaan, ja autossa istuminen taas ei ole ollut lapselle koskaan mikään ongelma, etenkin jos seurana olisi muita turisteja, joiden kanssa hän voisi sosiaalisena ihmisenä jutella.

Heti ensimmäisenä lomapäivänä selvitin, että omakin hotellimme myi retkiä Colcalle. Varaus piti tehdä edellisenä päivänä. Virkailija selitti päiväohjelman pääpiirteittäin, rahasti ja selitti, mitä hintaan sisältyi ja mitä ei. Meidän pitäisi olla valmiina lähtöön puoli kolmen maissa. Päätin että matkustaisimme kolmantena päivänä, ja edellisenä iltana pakkasin repun koettaen varautua niin kylmään kuin lämpimään, nälkään kuin hyttysiinkin. Piti olla lämmintä matkalle, sillä kävisimme lähes viidessä kilometrissä matkalla Colcan laaksoon. Toisaalta varasin meille myös uimapuvut, sillä päiväretken ohjelmaan kuului mahdollisuus päästä lillumaan kuumaan lähteeseen tunniksi. 

Illalla aikaisin nukkumaan, yöllä herätys hieman ennen kahta. Pian kahden jälkeen lapsi avasi silmänsä ja hänen ensimmäinen sanansa oli "Mennään?" Puoli kolmelta olimme hotellin lähes pilkkopimeässä vastaanotossa odottamassa kyytiä, jonka oli määrä saapua 2.40 - 2.50. Hieman ihmettelin sitä, ettei vastaanottovirkailija ollut herännyt, ja vielä enemmän, kun ovelta pian kuului matkaoppaan koputus ja minulle selvisi, etten saisi ovea itse auki sisäpuolelta. Opas rimputti kelloa ja minä koetin löytää valokatkaisijaa. Lopulta parin minuutin kuluttua nuori yövahti kömpi tukka pystyssä ovelle, läväytti valot päälle ja jostain tiskin takaa avasi oven. Kipusimme autoon, jossa olivat vain kuljettaja ja opas, joten saimme valita mieleiset paikat. Ennen kuin lähdimme poimimaan loput matkalaiset kyytiin, kuulin kuinka etupenkkiläiset supisivat jotain huonoista tieoloista. Toinen tuntui epäröivän matkallelähtöä, kun taas toinen sanoi, että keli varmasti paranisi päivän edetessä. Mietin tässä vaiheessa, olikohan tämä se hetki, jolloin herkempi matkalainen päättäisikin lähteä reissuun jonakin toisena päivänä.

Puoli neljään mennessä muutkin turistit oli haettu hotelleistaan. Näytti siltä, että noin puolet meistä puhui espanjaa, noin puolet englantia vahvalla ranskalaisella tai saksalaisella aksentilla. Lähdimme kohti Chivayn kaupunkia, jossa meidän oli määrä syödä matkan hintaan sisältyvä aamiainen kuuden ja seitsemän välillä. Niin ei kuitenkaan käynyt, sillä heti päästessämme korkeammalle vuoristoon vastassa oli lunta ja jäiset tiet. Vauhti hidastui välittömästi, eikä mennyt pitkään ennen kuin pysähdyimme ensimmäistä kertaa - noin puoleksi tunniksi. Minulle ei koskaan selvinnyt, miksi autoletkan matkanteko sillä kertaa pysähtyi, mutta kaiketi jokin edellä ajaneista autoista tai useampikin oli jäänyt sutimaan kesärenkaillaan ja tukkinut kaistat. Tässä vaiheessa ymmärsin, että matkasta tulisi luultavasti jossain määrin vaarallinen mutta ennen kaikkea hidas. Koska puhelimella sai vielä yhteyden ulkomaailmaan, lähetin parit viestit, joissa kerroin tilanteesta vitsaillen.

Puolen tunnin päästä jatkoimme matkaa hyvin hitaasti ja vaivalloisesti. Ei mennyt varmasti pidempään kuin varttitunti, kun jumituimme loivahkoon ylämäkeen. Kuljettaja ja opas kauhoivat tien varresta hiekkaa renkaiden alle, mutta sekään ei auttanut, sillä autossa oli selvästi liikaa painoa, jotta se olisi jaksanut nousta mäkeä onnettomilla renkailla, kun pitoa ei ollut. Niinpä ei auttanut kuin löysätä kaasu ja jarrutellen palata lähtöpisteeseen. Suuri osa matkustajista jätti auton ja värjötteli ulkona neljän asteen pakkasessa varmasti lähes tunnin, kun kuljettaja ja opas koettivat ratkoa ongelmaa. Yllättävän rauhallisesti kaikki kuitenkin ottivat tilanteen eikä kukaan alkanut hätäillä. Lopulta päätettiin, että kuljettaja koettaisi ajaa auton Chivayhin kyydissään minä ja lapseni, kun taas muut matkustajat, onneksi kunnon tamineissa ja autosta lainatut viltit vyöröllään tai harteillaan, lähtisivät patikoimaan eteenpäin pysyäkseen lämpiminä. Parinkymmenen minuutin sisällä saapuisi paikallisbussi, jonka kyytiin he menisivät oppaan kanssa.

Autoja oli poikittain siellä täällä, sillä Perussa yleensä näillä lakeuksilla tiet eivät ole jäiset eikä kuljettajilla välttämättä ole ollenkaan kokemusta liukkaankelinajosta kesärenkaillaan

Tämän pysähdyksen jälkeen Rellulla jatkoimme eteenpäin kohti Chivayta vain kuljettaja, minä ja matkaseuralaiseni

En tiedä, teinkö sen rauhoitellakseni silminnähden hermostunutta kuljettajaa vai miksi, mutta kerroin miehelle olevani maasta, jossa tällaiset keliolot ovat aivan normaaleja talvella. Lisäsin, että tietysti käytössä ovat talvirenkaat ja ihmiset ovat varautuneita ja tottuneita liukkauteen ja kylmyyteen. "Aivan. Täällä tämä ei ole tavallista", totesi mies kuivasti. Matka jatkui hiljaisuudessa. Jossain vaiheessa lapsi nukahti, ja totesin, että he nukkuvat viileässä niin paljon paremmin. Suomessa vauvat nukutetaan talvipakkasillakin ulkona, kerroin innoissani. Luultavasti kuljettaja piti minua tämän jälkeen pikkuisen hulluna, mutta niin vain hän kysyi pian, mahtaakohan tie olla vielä jäinen vai jo sula. "Kyllä se jäinen vielä on", vastasin asiantuntevasti.

Jossain vaiheessa tajusin, että olemme jo nelisen tuntia myöhässä alkuperäisestä aikataulusta. Vessahätäkin alkoi vaivata. Vaikka olimme yli neljän kilometrin korkeudessa, mitään vuoristotautioireita ei tullut. Totta kai ilma tuntui kuivalta ja ohuelta, mutta koska istuin autossa enkä esimerkiksi kävellyt maastossa, olo oli normaali. Eväitä olin onneksi ottanut mukaan riittävästi, sillä mielessä oli käynyt se mahdollisuus, että saapuisimme aamiaiselle tai lounaalle myöhässä tai jotain muuta odottamatonta sattuisi. Kun jäimme noin viidennen kerran jumiin, tien vieressä oli vihdoin kivilohkareita, joiden takana saattoi käydä asioimassa. Huikkasin kuskille käyttäväni tilaisuuden hyväkseni ja lähdin rämpimään tien sivuun. Takana olevan auton vieressä kykki samoilla asioilla nainen, jonka edessä toinen rouva piti huivia suojana. Totesin naisille, että minun kykpyhuoneeni on tuossa kiven takana. Jatkoimme naisten kanssa vitsailua ja he kysyivät, mistä olen. Nykyään tuntuu vaikealta sanoa olevansa Suomesta, sillä siitä syntyisi se käsitys, että olen Perussa vain lomalla. Niinpä vastaan asuvani Limassa mutta olevani alun perin Suomesta.

Kunnan työntekijät olivat lapioimassa jäätä alamäessä, jossa sitä ei alunperinkään näyttänyt olleen paljon. Ihmettelimme kuljettajan kanssa, miksi he eivät nousseet parisataa metriä korkeammalle, jossa autoja jäi jumiin

Tässä olemme jo matkalla alaspäin kohti laaksoa 

Se linja-auto, jonka kyydissä muut ryhmämme jäsenet sekä opas olivat, oli mennyt menojaan. Vain meidän automme sekä henkilöauto, johon kaksi ryhmämme katalooninaista olivat pelastautuneet, olivat vielä yhdentoista maissa matkalla Chivayhin. Toinen katalaaneista oli bongannut meidät ollessamme pysähdyksissä ja käynyt kysymässä minulta, tarvitsisinko ruokaa tai juomaa itselleni tai lapselle. Kriisit, pienetkin, tuovat ihmisistä esiin usein todella ilahduttavia puolia, mietin mielessäni. Vaikka kaikkien matkanteko hidastui, kukaan ei tuntunut saavan raivareita tai hermoilevan ylenmäärin. Muita matkalaisia autettiin työntämällä heidän autojaan liikkeelle, ja ne takana olevan auton naisetkin olivat säilyttäneet huumorintajunsa.

Yhdentoista jälkeen viimein saavuimme aamiaisravintolaan, jossa muu porukka meitä ja katalaaneja lukuun ottamatta oli ehtinyt viettää jo kolmisen varttia. Etenkin nuoret eurooppalaiset tuntuivat olevan kärsimättömiä pääsemään liikkeelle katsomaan kanjonia ja kondoreita. Niinpä nappasin lapsen kainaloon ja riensin ravintolaan. Siellä totesin juovani vain kupin kahvia ja täyttäväni lapsen pullon mehulla. Eväsleivät käärin lautasliinan sisään ja heitin reppuun. Parissa minuutissa olimme takaisin autolla.

Lähdimme liikkeelle kohti näköalapaikkaa, jossa voisi bongailla kondoreita. Opas kysyi pian, kuinka moni oli perulainen tai maassa asuva ulkomaalainen, jolla on ulkomaalaiskortti. Pääsymaksu Colcalle on 70 solea ulkomaisilta turisteilta, 20 solea perulaisilta ja maassa asuvilta ulkomaalaisilta kuten minulta. Opas alkoi keräillä henkilöllisyys-, opiskelija- ja ulkomaalaiskortteja sekä seteleitä. En tiedä, johtuiko kielimuurista vai mistä, että osa matkalaisista ei reagoinut ilmoitukseen pääsymaksusta, ja pian opas alkoikin kiskoa yhtä miespuolista turistia ulos autosta ja hoputtaa tätä maksamaan pääsymaksu. Päivän mittaan tuli pariinkin kertaan todetuksi, että sekä kuljettajan että oppaan asenne joitakin ryhmäläisiä kohtaan oli lievästi sanottuna nuiva. Opas tuntui nihkeilevän englanninkielisten kanssa, vaikka hänkin puhui jonkinlaista englantia. Kuljettaja puolestaan jupisi minulle pariinkin kertaan katalaaneista, joiden hyppääminen vieraan kuljettajan autoon tuntui kaihertavan häntä. Yksi ranskaa puhuvista eurooppalaisista pojista valitti, ettei hänelle ollut reissua varatessa mainittu tästä lisämaksusta mitään. 70 solea oli saman verran kuin hän oli maksanut matkasta, ja selvästi enemmän kuin reissu oli maksanut minulle ja lapselle. Tuntui vähän pahalta poikaparan puolesta, etenkin kun hän selitti, että rahatilanne on näin reissun loppupuolella vähän kehno.

Pian olimme näköalatasanteella, josta oli hienot näkymät kanjoniin. Yksi pieni kondori lensi vaisusti yläpuolellamme. Oppaan mukaan niitä tuskin näkyisi monta. Lapsi tarttui uutta kolmekymppistä meksikolaista ystävätärtään kädestä ja lähdimme kävelemään. Pian paikalle kaarteli toinen kondori, mutta se ehti karata ennen kuin sain kännykkäkameran laukaisuvalmiuteen.

Saavuimme näköalapaikalle iltapäivän puolella emmekä yhdeksältä kuten tarkoitus oli ollut, ja myyjärouvat tekivät jo lähtöään. En vilkaissut, mitä olisi ollut kaupan, sillä keskityin maisemiin.

Pysähdyimme vielä toisen kerran ottamaan kuvia satumaisista maisemista 

Alpakoita kotimatkalla

Niinhän siinä kävi, että kuumat lähteet jäivät tällä kertaa välistä. Kävimme Macan kylässä ostoksilla. Nainen pesi käymälän vieressä marsua, joka oli nyljetty, ja kysyin, onko perheellä juhlat tulossa. Ei kuulemma, vaan marsu oli arkista ruokaa. Ilmeisesti perhe kasvatti niitä. Ennen paluumatkalle lähtöä kävimme vielä buffetlounaalla, ja seurueen parikymppiset eurooppalaiset ehdottivat, että söisimme todella nopeasti ja jatkaisimme sitten matkaa. Heille koitti taas ikävä yllätys, kun buffetin hinta paikan päällä maksettuna olikin viisi solea kalliimpi kuin mitä opas oli sanonut, eikä juomakaan sisältynyt hintaan. Huomaan asuneeni Perussa riittävän kauan, jotta en tuollaisella hetkellä enää ala kiirehtiä ja stressata muiden hoputuksesta vaan istahdan lattareiden seuraan ja syön rauhallisesti nautiskellen. Ensin olimme olleet tuntikausia paikallamme autossa, sitten juosseet nähtävyydet läpi kieli vyön alla. Eiköhän nyt ollut aika pysähtyä hetkeksi. Seurueen espanjalainen totesi, että meksikolaiset turistit ehtisivät nähdä parin viikon Perun-reissullaan paljon enemmän kuin hän oli nähnyt parissa vuodessa, sillä hän oli viettänyt aikansa lähinnä vain Limassa töitä tehden ja suunnannut lomilla kotimaahansa. Mitä haaskausta, ajattelin ja mietin, miten kukaan edes pysyi selväjärkisenä, ellei päässyt Limasta pois säännöllisesti.

Kuten olin ennustanut, palasimme kaupunkiin seitsemän maissa. Kotimatkalla satoi vettä, joka oli muuttumassa rännäksi ja ennakoi uutta lumisateista yötä vuoristossa.