Uusia suunnitelmia, jälleen kerran

Kun kirjoitin tänne edellisen kerran, muistan haaveilleeni vielä työstä La Molinassa, kävelymatkan päässä kotoa. Nyt fiksuimmat jo arvaavat, että uusi työ löytyi kaukaa La Molinasta, jonne emme lopulta edes muuta. Eräänä iltana eno ilmoitti hänen perheensä palaavan asumaan taloon, jossa he olivat pitäneet majaansa ennen kuin se jäi tyhjilleen ja me otimme sen viikonloppukodiksemme, etteivät hämähäkit ottaisi sitä valtaansa. Peru yllätti jälleen kerran, mutta sitä vartenhan ihmisen pitää laatia tukku suunnitelmia, joihin vaihtaa lennossa, kun plan A osoittautuu mahdottomaksi toteuttaa.

Lokakuussa kerroin esinaiselle, että etsisin töitä La Molinasta, jonne muuttaisimme joulukuussa kesäloman alettua. Hän kysyi, onko muutto aivan varma. Vastasin - jälkeenpäin hyvinkin enteellisesti - että en voi sanoa niin, koska olemme Perussa. Muutto on tämän hetken suunnitelmamme, mutta kukaan ei voi tietää, mutta tulevaisuus tuo tullessaan. Täytyy myöntää, että jo paljon ennen kuin eno romutti haaveet lamolinalaisuudesta, olin saanut Facebookissa kaverikutsun entiseltä työkaverilta, kuvisopelta, huomannut hänen olevan nykyisin töissä eräässä koulussa josta olin kiinnostunut ja käynyt hänen kanssaan keskustelun entisen ja nykyisen työpaikan eroista. Nykyinen tuntui pesevän entisen kuusi nolla, ja hieman jo aloin miettiä, voisinko sittenkin käydä siellä töissä La Molinasta käsin n. 25 kilometrin työmatkasta ja tapporuuhkista huolimatta.  

Lisäksi olin muutamaa viikkoa myöhemmin kollegan grillijuhlissa tavannut entisen työkaverin, joka hehkutti mulle uutta työpaikkaansa, joka oli sama, johon kuvisope oli päätynyt - ja jota olin katsellut sillä silmällä jo yli vuosi sitten, jolloin sinne etsittiin suomalaista opettajaa. Olin tuolloin käynyt kahvilla perustajan kanssa ja ihastunut metodologiaan ja ylipäätään siihen, miten erilainen pedagoginen ajattelu tuossa koulussa vallitsi verrattuna muihin tuntemiini kalliisiin yksityiskouluihin. Kuulosti siltä kuin perustaja ihan aidosti haluaisi henkilökunnan ja oppilaiden voivan hyvin ja olevan vapaa stressistä ja kovista suorituspaineista, jotka leimaavat yksityiskoulusektoria. Koska olin kuitenkin suullisesti jo luvannut nykyisen työpaikkani reksille, että jäisin taloon ainakin toiseksi kokonaiseksi vuodeksi, kerroin etten voinut syödä sanojani. Mies vakuutti, ettei hän halua "varastaa" opettajia muista kouluista ja arvostaa periaatteellisuutta. Tapaamisesta jäi lämmin olo, ja tuntui hyvältä ajatella, että minulla olisi vaihtoehtoja enkä olisi ikiajoiksi tuomittu jämähtämään nykyiseen työpaikkaan. Palaisimme asiaan vuoden kuluttua.  

Kun vuosi oli kulunut, olivat tosiaan ne grillijuhlat ja sovimme ex-kollegan kanssa, että kun meillä olisi kevätloma, menisin kyläilemään koululla. Visiitti oli lämminhenkinen: Päädyin 3-4-vuotiaiden ryhmään laululeikkimään ja tekemään kuperkeikkoja, tapasin koko joukon opettajia, kyselin lamolinalaiselta opettajilta kimppakyytimahdollisuuksista ja vakuutuin siitä, että tämä työpaikka kuulosti kokeilemisen arvoiselta. Sovimme olevamme yhteydessä, tuli aika pitää näytetunti, pyysin lupaa olla pois töistä ja sain sen, teimme esikoululaisten kanssa tornadon lasipurkkiin, sain näytetunnista hyvää palautetta, tuli aika neuvotella palkasta (etukäteen suurin huolenaihe), tuli taksimatka koululle ja kerroin kuskille, minne olen menossa ja miksi. Hän sanoi, että hän näkee mun olevan hyvä ihminen ja saanpa nähdä, että saan sen mitä pyydän. Hän oli oikeassa: saamani tarjous oli parempi kuin olin osannut toivoa. Tässä vaiheessa keksin kertoa, että onhan minulla tämä tutkintotodistuskin, siitä kun ei aikaisemmin ollut tullut mitään puhetta. "Lähetätkö CV:si, kun pääset kotiin?" pyysi rekrytoinnista vastaava nainen, joka hoksasi, että eiväthän he ole nähneet vielä ansioluetteloakaan. Tuli aika allekirjoittaa sopimus, nykyinen esinainen ei antanut enää lupaa olla pois töistä, kävin töiden jälkeen Starbucksin parkkipaikalle pysäköidyssä autossa allekirjoittamassa sopimuksen, joka astuu voimaan helmikuun alussa. Sitä ennen viisi viikkoa kesälomaa, jonka on luvattu olevan palkallinen. Perulaisesta työelämästä voi sanoa yhtä ja toista, mutta toistaiseksi se on tarjonnut mulle vakityön ollessani kuudennella (vai seitsemännellä?) kuukaudella raskaana, ilmeisesti ihan kelpo palkan alan ja myös työpaikan keskipalkkaan nähden sekä ne edut, jotka työntekijälle pitää lain mukaan tarjotakin.

Jos ihan totta puhutaan, enon ilmoittaessa että he tarvitsevatkin La Molinan talon, minut valtasi helpotus. Nyt ei tarvitsisi lähteä töihin ennen kuutta ja palata kaksitoista tuntia myöhemmin vaan voisimme koettaa löytää asunnon järkevän etäisyyden ja hyvien kulkuyhteyksien päästä uudesta työpaikasta. Lopulta kaikki ehkä kuitenkin järjestyy taas parhain päin.