Työelämän kovat vaatimukset ovat kirjoituttaneet minua jo aiemmin, mm. vuosi sitten huhtikuussa ja uuden kerran tämän lukuvuoden alussa, jolloin mietin keinoja estää loppuunpalaminen tämän työvuoden aikana. Nyt on välitilinpäätöksen aika, ja voin ilokseni todeta, että vanhanakin voi oppia uutta kuten suhtautumaan työntekoon hieman leväperäisemmin, jos se on oman hyvinvoinnin hinta.
Minua on auttanut hurjasti niinkin itsestäänselvä ja lopulta yksinkertainen asia kuin priorisointi. Melkein 90 oppilaan kirjaesitelmien tarkastaminen on hidasta puuhaa eikä missään nimessä yhtä kiireellistä kuin esimerkiksi kokeiden tarkastus, johon meille annetaan aikaa yhdeksän päivää. Niinpä pidin oppilaiden kirjaesitelmiä itselläni yli kuukauden ennen kuin annoin ne takaisin. Jos joku heistä kyseli esitelmänsä perään, lupasin palauttaa sen, kunhan olisin valmis. Kannattaa ehdottomasti välttää lupauksia palauttaa kaivatut tuotokset tiettynä päivänä, joihin heikkona hetkenä syyllisyydentunnossa saattaa sortua, ja antaa mahdollisimman epämääräisiä ja ympäripyöreitä vastauksia.
Ison työmäärän pilkkominen pieniin osiin ja se, että koetan edistyä urakassa edes ihan pikkuisen joka päivä on toinen, mikä on auttanut. Aiemmin koetin ahnehtia liikaa kerralla enkä toisaalta osannut tarttua työhön, jos minulla ei ollut kuin pieni hetki aikaa käytettävissä. Kolmas neuvo itselleni on armollisuus ja keskinkertaisuuden ylistäminen. Jos en edisty jossain urakassa, sen sijaan että mollaisin itseäni kuten aiemmin tein, totean tavoitteideni olleen ehkä liian optimistiset ja jatkan heti, kun ehdin. Tunnistan oman perfektionismini erittäin hyvin, ja sen sijaan että ruokkisin sitä, palkitsen itseni siitä, jos rohkenen hutiloida ja jättää joitakin asioita hieman puolitiehen. Tietysti tässä kohtaa on muistettava arvioida, mitkä asiat ovat niin mitättömiä kokonaisuuden kannalta, että niillä ei ole niin väliä,ja mitkä on edelleen hoidettava mahdollisimman tip top, jottei tule valituksia.
Eräs asia, jota olen myös miettinyt, on huomion kiinnittäminen tuntisuunnitelmista, kokeista ja ainekirjoituksista oppilaisiin ja siihen, millainen suhde minulla on heihin, kohtaanko heidät yksilöinä (ei aina helppoa 31 oppilaan ryhmien kanssa) ja autanko heitä löytämään vahvuuksiaan. Pitäisi luottaa omaan persoonaansa ja siihen, että se kantaa, vaikka tuntisuunnitelma ehkä ei. Eron huomaa jo kahdessa päivässä: Nyt kun olen tietoisesti jakanut oppilaille enemmän myönteistä huomiota, kiittänyt, kehunut ja kannustanut aiempaa enemmän ja koettanut olla erityisen kiva niille, joiden kanssa minulla on eniten ongelmia, työrauhaongelmat ovat jonkin verran hellittäneet. Tietysti voi olla osittain kyse siitäkin, että kun en anna niille yhtä paljon huomiota ja painoarvoa koettaessani keskittyä myönteiseen, ne eivät haittaa minua ja menettävät merkitystään. Uskon todella vakaasti siihen, että kun rakastaa ihmistä ja välittää hänestä (myös oppilaasta!) eniten juuri silloin, kun hän on kaikkein rasittavin, hän on aseeton ja alkaa pehmetä.
Tänään olin aivan järkyttynyt, kun minulla yhtäkkiä oli ollutkin mahdottoman kivaa sen ryhmän tunnilla, jonka kanssa sekä minä että kollegani olemme taistelleet kaikkein eniten. Menin usein tunnille valmistautuneena kaikkea paitsi ydinsotaa varten, tänään taas löysin rantein ajatuksena laittaa oppilaat tekemään ryhmätyönä mainoksia ympäristöystävällisistä tuotteista. Suunnitelma toimi, ja tavoitteena on, että huominen työnteko samoissa ryhmissä on sen verran hiljaista, että pystymme laittamaan taustalle musiikkia soimaan, kuten eräs oppilaista tänään toivoi. Tänään meteliä ja nujakointia oli vielä hieman liikaa. Oli hienoa nähdä monien oppilaiden innostuvan ryhmätyöstä, johon opettajalähtöinen, testaamista ja suorittamista painottava koulukulttuuri ei anna mielestäni aina niin paljon aikaa, mutta toisaalta - ajan voi aina ottaa jostain muualta, jos on halua.
Työnteon kotona koetan rajata perjantai- ja lauantai-iltoihin, sillä viikolla en halua kantaa töitä kotiin ellei ole pakottava tarve, enkä kyllä saisi täällä mitään tehtyäkään. Pelkkä töiden ajattelu sotkee myös helposti yöunet, joten rauhoitan illat perheelle ja salille. Iltarutiineihin kuuluvat valeriaana, Gordon Ramsey ja riittävän aikainen maatemeno. Vielä viime vuonna vaivanneet unettomat yöt ovat onneksi olleet äärimmäisen harvinaisia tänä vuonna.
Katsoessani työkavereiden sätkimistä stressin ja kiireen kourissa tiedostan entistä paremmin sen, että mitä kiireempi on, sitä enemmän pitää hidastaa, keskittyä yhteen asiaan kerrallaan ja työntää muut pois mielestä sillä hetkellä. Sen sijaan, että säntäilisi paikasta toiseen, pitää vaikka uhallaan kävellä hieman hitaammin. Ehei oppilaat, pidän näitä kirjaesitelmiä itselläni vielä yhden yön yli!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti