Miksi näytät meille tällaista?

Opetan tänä vuonna kuudesluokkalaisia, jotka ovat vuoden nuorempia kuin Suomen kuudesluokkalaiset. Ikä on aika vaikea, sillä murrosikä on joko iskenyt päälle tai väijyy kulman takana. Mieli askartelee jo vastakkaisessa sukupuolessa mutta lapsuutta halutaaan pitkittää kantamalla luokkaan mukaan ensin fidget spinnerit ja nyt niiden mentyä muodista slime, jota saan olla takavarikoimassa kädet tahmassa. Toisaalta tykkään siitä, että esimurkuilla alkaa olla jo mielipiteitä maailman menosta, ja roppakaupalla huumorintajua.

Fyysisesti lapset kehittyvät täällä aika nopeasti, eikä ole harvinaista, jos esimerkiksi kuukautiset alkavat jo 10-vuotiaana. Henkinen kypsyminen onkin sitten toinen juttu. Lapset eivät ole kovin itsenäisiä vielä 11-12-vuotiaana. Vanhemmat ja isovanhemmat kuskaavat heitä joka paikkaan, kouluun ei voi kavellä saati pyöräillä yksin ennen kuin yläkoulussa, ja silloinkin vain jos sattuu asumaan aivan koulun lähellä. Kotona seurana on koko ajan lastenhoitaja tai kotiapulainen, elleivät vanhemmat ole siellä, ja useinhan vanhempia ehtii nähdä vain viikonloppuisin, koska tyopäivät ovat pitkät ja kotimatka ruuhkainen. En tiedä, onko kyseessä turvatoimenpide vai se, että lapset tulevat pääsääntöisesti hyvin varakkaista perheistä, mutta yleistä on, etteivät he ole koskaan käyttäneet julkista kulkuneuvoa. "Onko taksi julkinen kulkuneuvo?" kysyi eräs poika minulta. Koulussakaan muksuilta ei odoteta vielä kuudennen luokan alkaessa kovin paljon itsenäisyyttä, ja välitunnin päätteeksi opettaja esimerkiksi kokoaa luokan yhteen pihalla ennen kuin vie heidät luokkaan. Vasta lukuvuoden puolivälin jälkeen oppilaat ovat alkaneet mennä luokkaan itsenäisesti kellon soitua.

Oppilaani opiskelevat englantia seitsemän oppituntia viikossa, englanniksi. Kun lukuvuosi alkoi, olin todella innostunut, sillä kuudennen luokan oppisisällöt ovat kutkuttavan kiinnostavia tällaisen vanhan hipin ja maailmanparantajan mielestä. Vuosi aloitettiin jaksolla, jonka aikana tutustuttiin aurinkoon ja valoon. Sitten olivat vuorossa oikeudenmukaisuus (paljon asiaa mm. orjuudesta ja ihmisoikeuksista) sekä vesi ja sen epätasainen jakautuminen maapallolla. Lapset oppivat, että monissa Afrikan maissa naiset voivat käyttää päivittäin viisikin tuntia vedenhakuun. Veden, joka sairastuttaa heidät tai heidän lapsensa. Nyt neljännessa jaksossa puhutaan jätteestä, kierrätyksestä ja kuluttamisesta. Myönnän, että välillä opettaja on paljon oppilaitaan motivoituneempi ja innostuneempi, mutta hyvin valituilla videoilla ja muilla oppimateriaaleilla osan oppilaista saa heräteltyä pohtimaan globaaleja ja vaikeita kysymyksiä.

Minulla on kaksi oppilasta, joilla on erityisen suuri huoli ympäristöstä ja ihmiskunnan tulevaisuudesta. Toinen kierrättää, uusiokäyttää muoviset jogurttipullot ja lasipurnukat sekä välttelee muoviin pakattuja tuotteita. Kun luokka kilpaili puheen pitämisessä, hän piti vaikuttavan puheensa ympäristön saastumisesta. Välillä oikein hätkähdän, miten kypsästi jo noinkin nuori ja raakile ihmisentaimi voi ajatella.

Tällä viikolla päätin näyttää oppilaille dokumentin A Plastic Ocean, jossa kerrotaan siitä, miten muovi valuun meriin ja valtameriin, tappaa merieläimia ja kulkeutuu ravintoketjussa eteenpäin seurauksin, joita emme vielä edes tunne. Voi sitä "Pobrecito"-huokausten määrää, kun ruudulla näytettiin kuolonkamppailuaan käyvää valasta, jonka vatsasta löytyi valtaisa määrä muovia. Perussa jäteongelma on myös valtava, ja monet epäviralliset mutta myös viralliset kaatopaikat sijaitsevat vaarallisen lähellä rantoja. Jätteiden lajittelu on puutteellista, ja kierrätysmateriaaleja ei käsittääkseni kerätä kunnan toimesta talteen kuin muutamalla Liman varakkaimmista alueista. Epäviralliset kierrättäjät eli recicladores, joita on Limassa ainakin 20 000, availevat illan tullen roskapusseja, joita asukkaat jättävät kadulle roska-autoa odottamaan. He käyvät läpi pussien sisällön ja ottavat talteen kaiken, minkä voivat myydä eteenpäin.

Joku oppilaista kysyi minulta tunnin lopussa, miksi katsoimme noin kamalaa ja surullista elokuvaa. Toinen ympäristötietoisista oppilaista katsoi minua, kun vastasin: "Siksi että te ette sulkisi silmiänne vaan saisitte tietoa ja toimisitte ympäristöä kunnioittavasti." Tiedostava nyökkäsi hyväksyvästi ja kiitti kahden kesken tunnin jälkeen siitä, että näytin niin tärkeän dokumentin, sillä se saattaisi saada luokkakaveritkin pohtimaan omia kulutustottumuksiaan, roskaamista ja kierrättämistä. Hänelle dokumentti oli ollut silmät avaava kokemus. Koko perhe oli katsonut sen yhdessä ja alkanut sen jälkeen kriittisiksi muovia kohtaan.

Olen kasvattaja, joka haluaa herätellä ajattelemaan ja toimimaan. En halua paapoa pumpulissa ja suojella lapsia siltä, millainen maailma on. En toisaalta tietysti myöskään halua heidän ahdistuvan ja kokevan, että tässä matkataan kohti tuhoa eikä mitään ole enää tehtävissä. Siksi aiommekin elokuvan katsomisen jälkeen ryhmissä jakaa sen herättämiä tunteita ja sen jälkeen ideoida, mitä jokainen näistä 11-12-vuotiaista voisi tehdä ympäristön hyväksi. Jo se, ettei enää heitä roskia maahan tai että saa vanhemmat rakentamaan kotikompostin tai osallistumaan esimerkiksi Surcon kunnan kierrätysohjelmaan, on mainio alku. Myöhemmin jakson aikana aion esitellä minimalismin ideaa ja puhua zero waste -liikkeestä sekä haastaa oppilaat pohtimaan, miten paljon materiaa he todella tarvitsevat ympärilleen ja mikä saa ihmisen ostamaan aina lisää, vaikka heillä olisi jo kaikki tarpeellinen ja ylikin. Miksi ostaminen koukuttaa ja onko sen antama hyvänolontunne sellaista, mitä ilman ei voi olla. Kurssin lopussa koittaa roskahaaste, jonka idea on koettaa tuottaa mahdollisimman vähän jätettä kolmen päivän ajan, raportoida tulokset esimerkiksi videoblogin muodossa ja esitellä ne luokalle. Toivon, että ahdistumisen ja lamaantumisen sijaan oppilaat inspiroituisivat toimimaan ja kasvaisivat tietoisimmiksi kuin vanhempiensa sukupolvi.

Sinne vain roskat maahan, eikä ketään tunnu haittaavan elää niiden keskellä