Orjatyötä 2000-luvun malliin

Lueskelin taannoin lehtiartikkelia, jonka mukaan perulaisista 70 prosenttia työskentelee virallisten työmarkkinoiden ulkopuolella, ilman (palkallisia) lomia, vakuutusta, eläkekertymää ja muita ensimmäisen maailman etuja. Vastaavia lukuja olen nähnyt esitettävän aiemminkin, mutta joka kerta se silti kolahtaa. 

Pari viikkoa sitten Liman keskustassa paloi rakennus ja katosi neljä työntekijää, yksi heistä vain 15-vuotias. Kaksi työntekijää oli suljettu päivän ajaksi jonkinlaiseen konttiin tai säiliöön, jotta he eivät varastaisi käsittelemiään loisteputkia tai karkaisi töistä kesken päivän. Näistä kahdesta nuorestamiehestä on media rummuttanut paljon viime päivinä, ja omassakin mielessä tapaus on pyörinyt kovasti.  

Palon sytyttyä näiden miesten nähtiin ja kuultiin huutavan epätoivoissaan apua, mutta vaikea on sivullisten auttaa, jos ovet ovat lukossa ja palokuntaa vielä odotellaan. Ennen kuolemaansa molemmat ehtivät olla yhteydessä läheisiinsä, ja toisen miehistä kerrotaan kommunikoineen setänsä kanssa ja sanoneen, että kaikki palaa, me kuolemme tänne. Hän oli pyytänyt, että perhe huolehtisi hänen (kolmen viikon ikaisestä) tyttärestään ja ettei äiti itkisi. Toinen säiliöön vangituista nuorukaisista oli kertonut tädilleen, että tämä välittäisi palomiehille tiedon, että he ovat rakennuksen yläkerroksissa suljettuina. Hän myös pyysi ottamaan yhteyttä pomoon, "Gringoon", jotta tämä toisi avaimet.

Säiliössä työskennelleiden tehtävänä oli vaihtaa halpoihin kiinalaisiin loisteputkiin Philipsin tarrat, jotta tuotteet saataisiin myytyä huomattavasti alkuperäistä kalliimmalla hinnalla. Vuosina 2014 - 2017 yritysjohtaja Johny Coico Sirlopu toi maahan 108 tonnia halpoja loisteputkia. Tulipalossa kuolleet kaksi miespuolista työntekijää joutuivat tekemään orjatyötä suljettuina tilaan, joka oli yhdeksän metriä pitkä, 2,5 metriä leveä ja 1,8 metriä korkea. Nuorille miehille ei maksettu edes minimipalkkaa, vaan paiväansiot jäivät 20-25 soleen eli parhaimmillaankin alle seitsemään euroon. Päivittäinen työaika oli kymmenen tuntia, ja työpäiviä viikossa seitsemän. Työntekijöillä oli oikeus poistua vain lounastauon ajaksi. 

Yritysjohtaja ja bisneksessä mukana ollut vaimo katosivat tietysti jälkiä jättämättä heti tulipalon jälkeen kuin rotat uppoavasta laivasta. Kahdeksan päivää myöhemmin mies ilmoittautui viranomaisille ja myönsi lukinneensa työntekijät, jotta nämä eivät ryöstäisi varaston tuotteita. (Millaisessa yhteiskunnassa kukaan muuten edes kehtaa epäsuorasti sanoa, että on tärkeämpää estää köyhää varastamasta kuin taata tämän turvallisuus mahdollisen tulipalon tai muun uhan varalta ja taata tälle mahdollisuus käydä tarpeillaan?) Älyttömän tapauksesta tekee sekin, että pidätysmääräyksen puuttuessa pariskuntaa tai edes miestä ei vangittu vaan he saivat lahteä takaisin kotiin sen jälkeen, kun heidän versionsa tapahtumain kulusta oli kuultu. 

Aika näyttää, joutuuko yritysjohtaja vastuuseen mistään. Syyttävä sormi osoittaa myös kaupunkia ja työministeriötä, jotka laiminlöivät velvollisuutensa suojella työntekijöitä orjuudenkaltaisilta työolosuhteilta ja estää heidän sulkemisensa vaaralliseen säiliöön, jollainen on laiton jopa Perussa.  

Arvioiden mukaan 200 000 perulaista elää olosuhteissa, joita voi kuvailla moderniksi orjuudeksi. Se oikeuttaa tilastoissa sijaan 18, kun vertailussa on mukana 181 maata (tilastotieto viime vuodelta). Orjuudenkaltaisissa olosuhteissa työskenteleminen on erityisen yleistä maataloudessa sekä kaivos- ja rakennusteollisuudessa. Lisäksi monet kotiapulaiset ovat vaaravyöhykkeellä, etenkin alkuperäisväestöön kuuluvat naiset ja tytöt, jotka ovat haavoittuvassa asemassa muillakin aloilla. 

Kaivosteollisuutta leimaa lapsiprostituutio. Maan eteläosissa, esimerkiksi Cuscon seudulla ja sademetsän puolella Madre de Diosissa on lukuisia laittomia kultakaivoksia, joihin ihmiskauppiaat hakevat lapsia. Tarina on vanha tuttu: Kouluttamattomalle alaikäiselle tytölle luvataan työpaikka koti- tai kauppa-apulaisena, vanhemmat innostuvat ja lähettävät tytön matkaan, ja perillä odottaakin työ baarissa, jossa joutuu kauppaamaan muutakin kuin olutta. Surullisinta kuviossa on se, että maassa jossa köyhien lasten odotetaan osallistuvan perheen elatukseen pienestä pitäen vanhemmat saattavat vain suuttua, jos heidän lapsensa pelastetaan hyväksikäyttäjien kynsistä ja tuodaan takaisin kotiin. 

Joissakin tapauksissa voi ajatella, ettei ole määritelmällisesti orjuutta, jos ihmisellä on valinnanvapaus: olla tekemättä saatavilla olevaa työtä ja joko ryhtyä rikolliseksi tai näännyttää itsensä ja perheensä nälkään tai herätä joka aamu kolmelta lähteäkseen töihin tiilitehtaalle, palata puolikuolleena kotiin seitsemältä illalta ja mennä oikopäätä nukkumaan jaksaakseen herätä uuteen työpäivään. 

Alkuvuoden tulvien ja maanvyörymien piiskaamalla maalla, jonka tärkeimmillä teollisuudenaloilla ei ole tänä vuonna mennyt yhtä lujaa kuin aiemmin, voisi viimein olla syytä pysähtyä ja tunnustaa työntekijöiden heikko asema ja lapsityön riskit. Monen kansalaisen mitta alkaa olla täynnä, mutta miten vaikuttaa (usein täysin korruptuneisiin) lainsäätäjiin? Viime vuosien talouskasvulla on taakkansa alle nääntyvän nöyrän alkuperäisasukkaan, kasvot. Onko syytä olla ylpeä kasvusta, jos se ei lisää kansalaisten hyvinvointia ja jakaudu likimainkaan tasaisesti ja oikeudenmukaisesti?