Sen näkee naamasta (kun alkaa väsyttää)

Parikymppisenä opintolainaa kaihtavana yliopistolaisena aloitin joskus kesätyöt heti ensimmäisenä lomapäivänä ja lopetin ne syyskuun alussa mennäkseni seuraavana maanantaina taas koulunpenkille. Sateisenkolean kesän kallistuessa kohti elokuuta sairastuin elämäni ensimmäiseen virtsatietulehdukseen, joka hoitamattomana levisi munuaisiin ja sai aikaan melkoisen tulehduksen. Hytisin ja hourailin vettävaluvassa teltassa Faces-etnofestareilla viereisen teltan porukoiden hoilatessa epävireisesti noin sata kertaa putkeen On sika kunnossa -biisin kertosäettä. Mitä tein kaksi päivää myöhemmin, palattuani reissusta kotiin ja saatuani ensiavusta kehotuksen hakeutua jatkossa lääkärille aikaisemmin - sekä sairauslomaa viikoksi ja vahvat antibiootit kolmeksi päiväksi? No tietenkin hyppelin innoissani kolme kilometriä kotiin kuumeessa ja selkäkipuisena. Ihanaa, saisin kesälomani, vaikka sen ensimmäiset kolme päivää kuluivatkin sängynpohjalla leväten.

Suurin piirtein samanlainen onnellinen olotila minut valtasi tänä iltana, kun lääkäri oli lähtenyt kotikäynniltä (kiitos vakuutuksen, parhaan ystäväni Perussa) ja kirjoittanut sairauslomaa perjantaiksi ja lauantaiksi. Ai miksikö lauantaiksi, sillä eivätkös opettajat tee kevyttä puolipäivätyötä maanantaista perjantaihin? Siksi, että meidän koulullamme keskimäärin joka kolmas lauantai on tänä vuonna kahdeksantuntinen työpäivä siinä missä maanantai, tiistai, keskiviikko tai perjantai. Torstaina työpaikalla on oltava vähintään yhdeksän tuntia. Ensin korvattiin maaliskuisten tulvien takia peruttuja oppitunteja, vaikkakin vähän hassulla tavalla: miten se on oppitunnin korvaamista, jos töissä on vain opettaja, eivät oppilaat? Sen jälkeen ja sitä ennen on ollut perhepäivää (klo 9-19 pois kotoa), todistusten jakoa vanhemmille ja päivystystä siltä varalta, että joku heistä haluaisi jutella meidän ei-luokanvalvojien kanssa ja elokuun projektiviikon suunnittelupäiviä ja varmaan vielä jotain muuta, minkä olen unohtanut. 

Ehkä noista kuusipäiväisistä työviikoista ja niitä seuraavista sunnuntaista, jotka kuluvat kokeita korjaten, voisi terve ihminen selviytyä ilman, että mieliala ja jaksaminen hiipuu minimiin, mutta voin sanoa, että allergiaoireista kärsivälle työskentely raa'an, jäätävän kylmää ja kuivaa ilmaa suoltavan ilmastointilaitteen terrorisoimissa työtiloissa (opettajainhuone ja tietokoneluokka) on yhtä kidutusta. Kesällä ilmastointilaite vielä menettelee, mutta talvella on se on täyttä helvettiä. Jo puolitoista kuukautta sitten kerroin pääpomolle, että olen jatkuvasti flunssainen, koska ilmastointi on säädetty todella kylmälle, ja opettajainhuoneen ilma on myrkkyä keuhkoille. Asiaan ei tullut muutosta, vaikka pomo ymmärtäväinen olikin. Muutosta ei tullut olotilaankaan ennen kuin tällä viikolla muun perheen sairastuttua kunnon flunssaan kuumeineen päivineen. Minunkin kehoni alkoi piipata sen merkiksi, että nyt pitää saada lepoa tai kohta voi olla tiedossa pidempi sairausloma. 

Siispä skarppasin ja suunnittelin kaiken valmiiksi huomiselle sijaiselle, informoin sihteeriä ja lähiesinaista ja varoitin kollegoita siitä, mitä tuleman pitää. Kotiin päästyäni mies soitti vakuutusyhtiööni ja tilanteen ja oireet kuvailtuaan sai tilattua lääkärin kotikäynnille. Lääkäri saapui parin tunnin kuluessa ja sanoi sen, minkä jo itsekin tiesin: välttele ilmastointilaitteita, sillä ne eivät tee hyvää etenkään allergikolle, jolla on kurkku kipeä ja nenä vuotaa ja on samaan aikaan tukossa aika lailla kroonisesti muutenkin, antihistamiineista huolimatta. 

Kun pomolle ja sihteereille on lähtenyt sähköpostia sairauslomasta, käväisen kotitalon edessä olevassa puistossa, jossa on tivoli ja monenlaisia ruokakojuja, myös emolienten myyjä, jolta ostan mukillisen lämmintä mustikanmakuista juomaa. Kotona höyryhengitän timjamia. Kun syön iltapalalla ensimmäisen annoksen minulle määrättyjä lääkkeitä, mielen valtaa ihana kepeys: huomenna saan levätä eikä minun tarvitse suorittaa ja pinnistellä puolikuntoisena taas yhtä työpäivää läpi, ilottomana huokaillen ja tunteja laskien. Sen näkee naamasta, kun porukka alkaa olla väsynyttä, sanoi kollega pari päivää sitten, kun apaattisina totesimme, että taas on yksi lauantaityöpäivä edessä, ja aikaa palautua ennen uutta työviikkoa ei juuri jää.