Kahden kerroksen väkeä

Ei kovinkaan kauan sitten pääsin kurkistamaan, miltä näyttää yhdessä Liman hienoimmista hotelleista, Country Club Limassa. Jo vuonna 1927 avatussa hotellissa ovat yöpyneet niin Windsorin herttua, presidentit Charles de Gaulle ja Richard Nixon kuin taiteilijat Hemingwaysta John Wayneen ja Ava Gardneriin. Kerrotaan, että hotellin englantilaistyylisessä baarissa valmistuu yksi kaupungin parhaista pisco soureista, ja Perroquet-ravintola on valittu maan parhaaksi hotelliravintolaksi viitenä peräkkäisenä vuonna.

Ennen kuin sain kutsun tässä sanisidrolaisessa hotellissa järjestettävään tilaisuuteen, en ollut edes kuullut sen olemassaolosta. Oli mielenkiintoista kurkata maailmaan, joka on minulle niin vieras. Myönnän, että on jollain tavalla kiehtovaakin nähdä silloin tällöin pieni välähdys ylellisestä elämästä, joka on todella kaukana perusarjestani, jossa tappelen torakoita vastaan, kuljen paikasta toiseen täysillä busseilla, suunnittelen oppitunteja ja hoidan kotiaskareita pienessä talossamme. Mitään halua minulla ei kuitenkaan olisi kuulua siihen yhteiskuntaluokkaan, joka maksaa yli kaksituhatta dollaria viikonlopusta Country Clubin sviitissä ja lyö palloa Lima Golf Clubilla. 

Limassa saan päivittäin nähdä myös sen todellisuuden, joka tuli minulle hyvin tutuksi Huánucossa lapsityöläisten elämää seuratessani. Andeilla elämänpiiriini ei kuitenkaan kuulunut huomattavan varakkaita ihmisiä ja köyhyyteen turtui ja tottui, kun sen keskellä eli. Muistan vielä hyvin, miten vaikeaa oli totutella valtaviin tuloeroihin, jotka ovat pääkaupungille valitettavan tunnusomaista. Jollain tapaa kulttuurishokki lävähti kasvoille uudestaan, mistä olen kirjoittanut aikaisemminkin. 

Kaksi viikkoa Country Clubin jälkeen minulle tarjoutui tilaisuus lähteä tutustumis- ja valokuvausretkelle yhdelle Etelä-Amerikan suurimmista hautausmaista, Nueva Esperanzaan. Hautausmaa sijaitsee puolen miljoonan asukkaan Villa María del Triumfossa, jossa asuu myös taloudenhoitajamme I. Minibussimatka Mirafloresista Nueva Esperanzaan kesti aamulla ennen ruuhkia puolisen tuntia. Varallisuudella mitattuna välimatka on kuitenkin huomattavasti pidempi: Lähtöpisteessämme vauraat mirafloresilaiset tekivät ostoksiaan luomutorilla. Perillä irtokoirat etsivät ruokaa maahan heitellyistä roskapusseista, ja helteessä muhivien jätteiden lemu oli huumaava.

Kuljettajamme maksoi hautausmaan portilla vaaditut kaksi solea ja ajoi meidät ylös rinteelle, josta aloitimme hitaan laskeutumisemme alas. Nueva Esperanza on Perun suurin hautausmaa, ja sille on aina haudattu vähäväkisiä. 1950-luvulla perustettu kalmisto on jaettu osastoihin, joista yksi on varattu lapsille, toinen ayacucholaisille jne. Alueelle on maansisäisen muuttoliikkeen seurauksena muuttanut paljon väkeä vuoristosta. Kukaan ei tiedä haudattujen lukumäärää, mutta sen on arveltu olevan reilut parisataatuhatta. Etenkin pyhäinpäivänä alue täyttyy omaisista, jotka tulevat paikalle ruoan, kynttilöiden ja kukkien kanssa. Myös äitienpäivänä kävijöitä riittää.

Tavallisena lauantaiaamuna emme kohdanneet montakaan paikallista. Erään kolmehenkisen perheen kanssa vaihdoimme pari sanaa. Rinnettä laskeutuessaan he olivat hihkaisseet "Joulupukki!" nähtyään ryhmämme jäsenen, jolla on tuuhea valkoinen parta. Ystävällinen perhe käyttäytyi kohteliaan hillitysti kuten vuoriston asukkaat yleensä, kätteli hymyillen muttei oikein rohjennut katsoa silmiin. 

Tunnelma oli rauhallinen, unenomainen. Olen aina kokenut hautausmaat rauhoittaviksi paikoiksi, joissa ajatukset selkiytyvät ja asiat asettuvat oikeisiin mittasuhteisiin sen kummemmin miettimättä. 

Kuumuudessa kiertelimme aluetta ja kuuntelimme läheisiltä vuorenrinteiltä kaikuvaa musiikkia ja kotieläinten päästelemiä ääniä. Hautausmaan ja sitä ympäröivän vaatimattoman asuinalueen raja ei ole selväpiirteinen, ja varmaa onkin, että hautoja pystytetään tulevaisuudessa entistä ylemmäs vuorten rinteille.

Mieheni sanoo usein, että koulutettuna länsimaalaisena kaikki on täällä sinulle mahdollista. Yhtäältä voit löytää itsesi Country Clubilta tai slummista, syömässä suurlähettilään kanssa tai vierailemasta pimeässä maalattiaisessa kodissa. Kumpikin kokemus avartaa maailmankuvaa ja vaikuttaa minuun omalla tavallaan. Silti on sanottava, että olen enemmän kotonani köyhien parissa, vaikka näyttäydynkin heille yhtenä etuoikeutetuista, rikkaista valkoisista.