Aiemmat kokemukseni maahanmuuttovirastosta voi tiivistää muistikuvaan, että se oli paikka, jossa ihmiset itkivät. Metropolitano-bussille kävellessäni olin käynyt tulikivenkatkuisia puhelinkeskusteluita mieheni kanssa ja uhannut alkaa etsiä yhdensuuntaisia lentoja Suomeen. Olin kyllä tämän vuoden puolella Migracionesin sivuja tutkaillessani huomannut, että virastossa oli heitetty hyvästit valokopioille, joita asiakkailta ennen vaadittiin yhdestä jos toisesta dokumentista. Jostain olin myös lukenut, ettei ulkomaalaisverosta vapautusta hakevan enää tarvinnut toimittaa viranomaisille vihkitodistustaan. Varmuuden vuoksi jonotin kuitenkin puoli tuntia Reniecin todistusautomaatille saadakseni tuoreen acta de matrimonion siltä varalta, ettei kohtaamani virkailija olisi kuullut uudistuksista. Ainakin viime ja toissa vuonna maahanmuuttovirasto oli tunnettu siitä, että vastaus asiakkaan kysymyksiin riippui täysin siitä, kenelle hän kysymyksen esitti.
Vaikka lähdin matkaan varmuuden vuoksi hankittujen ylimääräisten dokumenttien kanssa, minulla oli silti pelko persuuksissa. Olin paikalla jo ennen kahdeksaa ja hakeuduin kiemuraisen jonon jatkoksi päästäkseni kysymään virkailijalta, minne mennä. Hän neuvoi minut suureen odotushuoneeseen, jossa istuuduin korealaisnunnien viereen ja sain pian täytettäväkseni lomakkeen, jolla perulaisen kanssa naimisissa olevana saisin anoa vapautusta ulkomaalaisverosta.
Maahanmuuttoviraston pihalla parveilee naisia, jotka kauppaavat kuivamustekyniä kovaan yhden solen hintaan ihmisille, jotka ovat unohtaneet tuoda oman kynän mukanaan, Viraston politiikkaan kun ei kuulu lainailla kyniä huonomuistisille. Jokin oli muuttunut vuodessa, sillä ystävällinen vartijasetä tarjosi omaa kynäänsä pyytämättä ja täysin omasta halustaan sekä minulle että nunnille, joista yksi nappasikin sen iloisesti hymyillen.
Viiden minuutin odottelun jälkeen minut ja nunnat ohjattiin ulos. Ei tarvinnut istua kuin hetki, kun pääsimme jokainen vuorollamme virkailijoiden puheille. Vihkitodistus osoittautui ylimääräiseksi dokumentista eikä kotona tulostamaani ja täyttämääni lomaketta 007 tarvittu sitäkään. Minulta pyydettiin vain paikan päällä täytetty lomake ja ulkomaalaiskorttini ja siinä kaikki!
Kaikki ei kuitenkaan ollut aivan näin nopeasti ohi, sillä kiltinoloinen virkailija huomasi, etten ollut älynnyt käydä joulukuun puolella uusimassa ulkomaalaiskorttiani, joka oli mennyt vanhaksi. Prórroga de residencia, toinen vuosittaisista maksuista, lankeaa maksettavaksi joka vuosi sinä päivänä, jona kortti on myönnetty. Olin ensikertalaisena unohtanut sen täysin. Ei auttanut kuin juosta sen aamuisen virkailijan puheille, joka oli jo kerran ohjannut minut oikeaan osoitteeseen, jonottaa infotiskille, saada lista vaatimuksista ja alkaa edetä ykkösestä eteenpäin. Kävin maksamassa 25,60 solea Banco de la Nacióniin ja pyysin sen jälkeen miestäni tarkistamaan kotona netistä, voisinko jo tehdä ajanvarauksen jättääkseni tarvittavat dokumentit virkailijalle. Pelkäsin, että ensimmäinen vapaa aika olisi vasta viikkojen päästä.
Lähdin syömään aamiaista kulman taakse kantakuppilaani. (Tämä kertonee jotain siitä, miten tutuksi olemme tulleet Migracionesin kanssa.) Kun olin saanut macajuoman eteeni, mies ilmoitti, että ajanvaraus onnistui ja aikani olisi samana aamuna yhdeksän ja kymmenen välillä. Muuten hyvä, mutta kello oli kahta minuuttia vaille yhdeksän ja hedelmäsalaatti oli vielä tulossa. Ei auttanut kuin pakata salaatti laukkuun ja painua etsimään nettikahvilaa, jossa voisin tulostaa lomakkeet, jotka mies oli lähettänyt sähköpostiini. Tietysti siinä kiireessä ajauduin paikkaan, jossa yhdestä printatusta sivusta joutui pulittamaan ryöstöhinnan kaksi solea, mutta aikaa etsiä kohtuuhintaista paikkaa ei vain ollut.
Taas mentiin jonottamaan sille avuliaalle ovensuun virkailijalle ja saatiin kehotus nousta kolmanteen kerrokseen, Siellä jonotus toden teolla alkoi. Puolessatoista tunnissa ehdin kuluttaa puhelimen akun melkein finaaliin, lukea romaania, jutella paikalle sattuneen suomalaiskaverin kanssa ja tutustua eteläafrikkalaiseen nuoreenmieheen, joka ihasteli perulaisen viraston selkeyttä ja järjestelmällisyyttä. Minä puolestani kerroin, kuinka vuotta aikaisemmin ihmiset olivat riidelleet virkailijoiden kanssa kovaäänisesti, ja täpötäydessä odotushuoneessa ilman tuolia jääneet oli pakotettu seisomaan. Jostain syystä lattialla istumista ei katsottu hyvällä. Tunsin itseni vanhaksi ja jo hieman viisastuneeksi siinä tulokkaalle jutellessani.
Vihdoin ja viimein koitti oma vuoroni, vaan eipä kaikki ollutkaan selvä sillä hetkellä, kun sain ojennetuksi dokumenttini byrokraatin näppeihin, ehei. Olin puolikielisyyttäni tulkinnut väärin listan viimeisen vaatimuksen, joka oli kopio perulaisen aviopuolison henkilötodistuksesta. Hätä ei kuitenkaan ollut tämän näköinen, sillä uudistuneessa, inhimillisessä maahanmuuttovirastossa virkailija kertoo asiakkaalle rauhoittavaan sävyyn, mitä tehdä, jotta hakemus saataisiin täydennetyksi sukkelaan. Ei muuta kuin kadulle etsimään - tällä kertaa edullisempaa - nettikahvilaa ja printtaamaan puolison DNI, jonka tämä oli kuuliaisesti ja nopeasti lähettänyt sähköpostiini.
Vielä kerran kipaisin sisään viraston ovesta ja kävin kolmannessa kerroksessa jättämässä dokumenttini sille samalle avuliaalle virkailijalle, jonka puheilla olin jo ollut. Ystävällisesti nainen ohjeisti, että voisin uusia korttini joulukuun sijaan jo maksimissaan kolmea kuukautta aikaisemmin - tärkeä tieto työssäkäyvälle. Reippain ja helpottunein askelin lähdin kotimatkalle ja päätin kirjoittaa tarinan muistiin, jotta en tällä kertaa unohtaisi käydä uusimassa ulkomaalaiskorttiani joulukuussa - tai miksei jo paria kuukautta aikaisemmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti