Liikuntarajoitteisen Lima

Ystävä kauhistui kuullessaan, että olen sauvoineni siirtynyt takaisin julkisen liikenteen käyttäjäksi. Jos polvi on ollut rikki kaksi kuukautta - peräti kuudesosan kokonaisesta vuodesta - sitä alkaa jo kaivata normaalia elämää. Ja normaaliin elämääni kuuluvat julkiset kulkuneuvot ja kävely paikasta toiseen, ei takseilla ajelu tai kotona möllöttäminen. 

Aluksi sauvomistahti ei päätä huimannut, ja puolentoista kilometrin torireissulla pysähdyin mennen tullen jokaisessa matkanvarren puistossa vetämässä henkeä. Puistoja on täällä Surcossa monta. Jo noilla reissuillani huomasin, että autoilijat antoivat tietä ja myös jalankulkijat olivat huomaavaisempia kuin yleensä.

Viime viikolla kävin maannaisten kanssa lounaalla melko kaukana kotoa. Mies oli vakaasti taksikyydin kannalla, mutta mulla meni pupu pöksyyn. Liikuntarajoitteisena yksin matkustavana valkoisena naisena ei tunnu turvalliselta alkaa huitoa itselleen taksia kadulta, ja toisaalta en halua olla riippuvainen kalliista etukäteen kotiovelle tilattavista "turvatakseista". Niinpä kävelin bussipysäkille ison tien varteen ja kiipesin combia isomman cousterin kyytiin. Invapaikka vapautui välittömästi. Liikenneympyrään tultaessa kuljettaja survoi kaasupoljinta ja samaan aikaan rahastaja tuki minua käsivarresta, etten keikahtanut käytävälle. En usko kyseessä olleen lähentely-yritys, sillä rahastaja autteli samalla hartaudella myös miespuolisia matkustajia. 

Bussia vaihtaessani minulle osoitettiin pitkän ja kiemuraisen jonon alkupäätä ja käskettiin mennä sinne, koska siellä olisi cola preferencial, joka on tarkoitettu erityisesti vanhuksille, raskaana oleville ja pienten lasten kanssa liikkuville. Bussissa sain heti istumapaikan. Paluumatkalla combin invapaikalla istuneet nuorehkot naiset pomppasivat paikoiltaan kuin vieteriukot, ja heidän edessään seissyt mies auttoi minua ottamalla vastaan kainalosauvani. Kiittelin vuolaasti mutta tuntui silti siltä, etten pystynyt ilmaisemaan kiitollisuuttani tarpeeksi selvästi. 

Hullumpaa ei ole myöskään asioida torilla. Koetan aina liikkua ja pysähdellä niin, etten tuki kulkureittejä. En myöskään vaadi erityiskohtelua vaan koetan olla mahdollisimman omatoiminen ja reipas. Mieltä silti lämmitti, kun kissanruokakauppias pyysi saada laittaa ostokset suoraan reppuuni, etten joudu ottamaan sitä turhaan selästäni. Paluumatkalla ylitin jalankulkusillan, ja kun vastaantullut nainen näki kantamukseni, hän pysähtyi ja kysyi, saisiko auttaa. Samaan aikaan meidät ohitti nuoripari, ja mies kääntyi heti ympäri ja esitti saman tarjouksen. Vakuutin molemmille hymyillen, että selviän kyllä. Portaiden kävely on hidasta muttei kivuliasta.       

Limassa liikkuminen ei ole ongelmatonta ja esteetöntä, jos kulkee pyörätuolilla tai sauvoilla. Rakennuksia suunnitellessa ei ole paljon liikuntarajoitteisia mietitty ja autotkin parkkeerataan usein keula kapealle jalkakäytävälle. Kuitenkin paikallisten ritarillinen asenne, joka on istutettu heidän mieliinsä kuulemma jo lapsina, auttaa huomattavasti.  

Lepohetki puistossa

Kissa on pohjattoman kiinnostunut kainalosauvoista