Napinaa pankeista

Astuin sängystä väärällä jalalla, vaikken suoraan sanottuna tiedä, kummalla sitten pitäisi, kun molemmissa on omat vammansa. Epämääräisen huonoa tuultani ei parantanut soitto pankkiin. Yleensä hoidan kaikki asiat kasvotusten paikan päällä, vaikka se usein tarkoittaa pitkää jonotusta. Esimerkiksi maanantaina sain kulumaan kolme tuntia yhden suoraveloitussopimuksen tekoon. Vaikka lain mukaan pankissa olisi pitänyt olla oma jono vanhuksille, liikuntavammaisille ja raskaana oleville, paikalla oli vain yksi virkailija, joka oli paitsi hidas myös piti taukoja asiakkaiden välissä. Kun joku jonossa alkoi hiiltyä, nainen selvästi uhallaan vielä verkkaisti tahtiaan.

Jouduin jonottamaan virkailijan pakeille kahdesti, koska ensimmäisellä kerralla minulta puuttui jokin numero, jota piti käydä tiedustelemassa mieheltä puhelimitse ja palata sen jälkeen takaisin pankkisaliin. Kainalosauvoilla liikkuvana minulla oli pankissa suorastaan lokoisat oltavat muihin odottajiin verrattuna, avasivathan muut asiakkaat kohteliaasti ovia ja nostelivat sauvojani seinää vasten, etten joutunut pitämään niitä sylissä. Täydet pisteet myös sille ovinaiselle, joka toi minulle tuolin, jolla istua. Kun hitaasti etenevässä jonossa on kymmenen ihmistä, tuntuu hassulta, että istumapaikkoja on konttorissa tarjolla vain kolme.   

Kun vuoroni koitti toisen kerran, tiskin taakse oli siirtynyt tuskin täysi-ikäinen nuorukainen, joka hoiti asiani ripeästi ja antoi minulle numeron, johon soittaa 48 tunnin kuluttua ja varmistaa, että suoraveloitussopimus on otettu käyttöön. Tänä aamuna päätin soittaa tuon puhelun. Vastassa oli automaattinen puhelinpalvelu. Nainen ääninauhalla kehotti minua antamaan henkilötunnukseni tai ulkomaalaiskortin / passin numeron. Sen jälkeen kysyttiin pankkikortin numeroa. Jo tässä vaiheessa alkoi vähän ahdistaa, mutta tulossa oli vielä klassikko: salaisen tunnusluvun kysely. 

Yksinkertaisena ihmisenä en ymmärrä, miten pankkikortin tunnusluku voi olla salainen, jos sitä pitäisi jaella sekä työpaikalla palkanlaskentaosaston väelle että pankin kanssa asioidessaan. Voi tietysti ajatella, että olen vain vainoharhainen, mutta en halua, että tililtäni katoaa mystisesti rahaa kuten kävi miehelleni muutama kuukausi sitten. Hän huomasi jonkun käyttäneen korttiaan Limassa samaan aikaan, kun oli itse Suomessa, otti yhteyttä pankkiin ja sai ehkä kuukautta myöhemmin summan takaisin pystyttyään todistamaan oman ja korttinsa olinpaikan tapahtumahetkellä. Koskaan ei kuitenkaan selvinnyt, mitä oli tapahtunut. Luottamusta pankkeihin ei vahvista myöskään se, että Limassa ryöstetään jatkuvasti ihmisiä, jotka ovat poistuneet pankista ison rahatukun kanssa. Uhri lähtee liikkeelle autollaan, auto saarretaan ja rahat viedään joko ilman ammuskelua tai ammuskelun jälkeen. On päivänselvää, että pankkivirkailijat vuotavat salassa pidettäviä tietoja. 

Huomenna menen taas istuskelemaan pankkiin ja toivon, että virkailija voisi kertoa minulle, onko suoraveloitussopimus astunut voimaan vai ei. Onneksi ongelmani on näin pieni ja mitätön. Ei käy kateeksi esimerkiksi sitä naista, joka maksoi välityspalkkion ja siirsi rahaa yhdeltä perulaistililtään toiselle. Vielä viikkoa myöhemminkään tilisiirto ei ollut mennyt perille eikä vastaanottavassa pankissa tiedetty asiasta mitään. Kaikkeen saa varautua, ja siksi pidän pientä paranoiaa terveempänä vaihtoehtona kuin sokeaa luottamusta.