"Olen jo vanha mies ja kokenut monia vastoinkäymisiä, joista suurin osa ei ole koskaan tapahtunut"

Oli aika, jolloin suurista vastoinkäymisistä huolimatta minulla oli oikea asenne. Pitkä parisuhde veteli viimeisiään, rakkaasta asunnosta piti luopua ja löytää jostain nopeasti työpaikka. Luopumisen kesä opetti minulle sen, että vaikka joutuisin aloittamaan kaiken alusta, pystyisin silti olemaan onnellinen ja luottavainen. Ensimmäistä kertaa myös huomasin, miten vahva tukiverkko minulla on. Sitä paitsi jos on vielä elossa eikä ole menettänyt huumorintajuaan, eivät kai asiat kovin huonosti voi olla!

Sorrun liian usein perustyytymättömyyteen, jos elämä ei välillä potki rajusti päähän ja muistuta siitä, miten moni asia on hyvin. Perussa hankaluuksia on riittänyt vaikka muille jakaa. Kuitenkin valehtelisin, jos väittäisin ongelmien olevan jossain muualla kuin omassa päänupissani ja asenteessani. Esimerkiksi avioliitto- ja ulkomaalaiskorttiprosessit sujuivat jälkeenpäin ajatellen naurettavan nopeasti ja kivuttomasti, mutta onnistuin repimään molemmista hirveän stressin ja ahdistuksen. Annan ihmisten epäluotettavuuden, myöhästelyn ja petettyjen lupausten masentaa, vaikka voisin vain kohauttaa olkapäitä ja todeta, että mitä muuta epätäydellisiltä ihmisiltä voi odottaakaan. Niin kauan kun pystyn luottamaan perulaiseen ja suomalaiseen perheeseeni ja ystäviini, asiat ovat mallillaan. Jos yksi opiskelija tai työtuttavuus osoittautuu ääliöksi, voisin pettymyksessä vellomisen sijaan suunnata energiani uusien kontaktien etsimiseen enkä alkaa surkutella itseäni.

Se ainakin on vihonviimeistä, jos sorrun vertaamaan entistä ja nykyistä kotimaata. Suurin osa ulkosuomalaisista alkaa jossain vaiheessa katsella vanhaa kotimaata ruusunpunaisten lasien läpi ja näppärästi unohtaa kaikki ongelmat, kun niihin ei enää arjessa törmää. Omissa mielikuvissani sankarilliset, uljaat suomalaiset ovat aina luotettavia, suoria ja helppoja. Yhteiskunta on mallikelpoinen, vaikka julkisessa terveydenhuollossa onkin puutteita. Mutta hei, ainakaan ketään ei jätetä kadulle kuolemaan. Vai jätetäänkö sittenkin? Tällaisella hölmöllä asenteella petaan vain suurta pettymystä, kun kesän Suomen-reissulla törmään ensimmäiseen ketkuun tai joudun ongelmiin viranomaisten kanssa.

Itseään on vaikea muuttaa pakottamalla, vaikka muutoksen tarve pistäisi omaankin silmään. Täytyy vain kärsivällisesti odotella, että saa tarpeekseen omasta käytöksestään ja kypsyy muutokseen. Nyt takana on rentouttava viikonloppu ja pakoretki arjesta, ja eilisillasta asti olen tuntenut muutoksen tekevän tuloaan. Kun luotan asioiden järjestymiseen, valitan vähemmän, jätän hyödyttömän vertailun, tartun innokkaasti tilaisuuksiin, reagoin pettymyksiin rakentavammin ja muistan olla kiitollinen, se auttaa jo paljon. Nämä oivallukset päässäni aloin eilen energianpuuskassani etsiä uusia työmahdollisuuksia ja lähestyä ihmisiä.

Tänään olen saanut vastauksia eilen lähetettyihin viesteihin ja ajatellut, että asiat selvästi etenevät. A:lle löytyi treenipaikka Savonlinnasta kesäkuuksi ja omassa päässäni risteilee kirjoitus- ja opetusideoita. Olen myös hetken mielijohteesta poikennut uuteen kahvilaan, jonka omistajat pyysivät minua valitsemaan soitettavan musiikin. Samassa kuppilassa tutustuin hassuun vanhaan setään ja kotimatkalla läikähteli mukavasti kuten aina, kun tuntee kuuluvansa paikkaan, jossa elää. Olen pohtinut hupsuja mutta toteuttamiskelpoisia liikeideoita, haaveillut ja luottanut haaveiden toteutumiseen, keskittynyt vain siihen, mikä on hyvin. Olen ollut kiitollinen tästä ympäristöstä, jossa ihmiset kannustavat ja yllyttävät eivätkä käytä ilmauksia kuten "maitojunalla kotiin" tai "mitähän tuostakin tulee". Se on kuulkaas aika paljon se! Mitä haittaa optimismista ja itseensä uskomisesta voisi olla?