Mietteitä luottamuksesta

Olen aika perusvarovainen ihminen. Muistan, miten majoitimme ensimmäiset sohvasurffaajat juuri ennen lähtöä interrailaamaan. Minulla oli melkoinen määrä euroja ja puntia reissua varten ja nukuin yön katkonaisesti rahatukko laukussa sängyn vieressä. Vieraamme olivat harmittomia ja luotettavia, joten aivan turhaan stressasin. 

Kun matkustan, yövyn yleensä hostellien makuusaleissa. Erään rauhallisimmista öistäni olen nukkunut kööpenhaminalaisen hostellin 32 sängyn dormissa. Vaikka olisin jutellut jokaisen asukkaan kanssa ja todennut heidät luotettaviksi, säilytän silti matkakassaa ja puhelinta tyynyliinan sisällä, rahavyössä tai vähintäänkin peiton alla kainalossa öisin nukkuessani. Läheskään aina syy ei ole luottamuksen puute tai epäluuloisuus vaan yksinomaan haluttomuus karttaa riskejä ja joutua tilanteeseen, jossa pitäisi soimata itseään liiasta sinisilmäisyydestä. Toistaiseksi olen ollut niin onnekas, ettei minua ole tietääkseni edes yritetty ryöstää.

Perussa olen joutunut määrittelemään uudelleen suhteeni luottamukseen. Kulttuuri on niin erilainen, etten osaa lukea ihmisiä yhtä helposti kuin Suomessa. Pahimmalta on tuntunut se, ettei edes (vai pitäisikö olla kyyninen ja sanoa etenkään) terveydenhuollon ammattilaisiin voi luottaa. En koskaan ikinä unohda sitä, miten minulle valehdeltiin yksityisellä hammaslääkäriasemalla tarkoituksena kyniä minulta sievoinen summa rahaa olemattomien alkavien reikien takia. 

Yksi keino yrittää estää ryöstetyksi tuleminen on "yksi teistä" -taktiikka. Suosin hyvin harvoin takseja, koska ne tuntuvat hieman pelottavilta kaikkien kuulemieni kauhukertomusten jälkeen. Jos kuitenkin matkustan yksin taksilla, melkein poikkeuksetta alan rupatella kuljettajan kanssa ja päädyn kertomaan vapaaehtoisvuodestani Huánucossa. Mainitsen tehneeni töitä köyhien lasten parissa, sillä olen huomannut lapsikortin toimivan karskeimmankin perulaisäijän sydämen sulattajana. Minulle on tärkeää saada kuljettaja ymmärtämään, että vaikka olen valkoinen ja joskus jopa siistissä mekossa, minua ei kannata ryöstää suuren saaliin toivossa. Ei myöskään pidä kuvitella, että eläisin ylellistä elämää ja olisin vieraantunut perusperulaisen arjesta. Todisteena siitä voisin vilauttaa kirpunpuremien täplittämiä koipia.

Pelkästään minä en ole täällä ymmälläni siitä, kehen uskaltaa luottaa ja kehen ei. Paikalliset tuntuvat olevan vielä epäluuloisempia vieraita ihmisiä kohtaan, koska ilmeisesti jokainen tuntematon on potentiaalinen rikollinen. Samaan suhtautumistapaan törmää myös byrokraattien kanssa asioidessaan. Kaikki pitää todistaa moneen otteeseen ja hoitaa kirjallisena ja paikan päällä. Luottamuksen kulttuurista tuleva saattaa kokea jopa loukkaavaksi sen, ettei pelkkä kunniasana riitä vaan täytyy mennä hakemaan leima ministeriöstä. Muistan, miten Ecuadorin-matkalla luin suomalaisesta teiniäidistä, joka oli täyttänyt jonkin hakemuksen mutta unohtanut kirjoittaa siihen osoitteensa. Hänelle oli soitettu virastosta ja kysytty osoitetta. Homma oli ollut puhelinsoitolla selvä. Ei voi olla noin helppoa! Nauroin ääneen kun kuvittelin tilanteen. Täällä virkailija teki virheen kirjatessaan tietojani koneelle. Minä sain kaksi päivää myöhemmin nuivan sähköpostin, jossa sanottiin minun täyttäneen hakemuksen puutteellisesti ja käskettiin palata takaisin virastoon. Siellä jonotin ja täytin uuden lomakkeen ja jonotin ja jätin lomakkeen tiskille ja täytin jotain muitakin papereita ja jonotin ja...

Kerran minuun ei luotettu kampaamossakaan, josta kävin varaamassa ajan kampauksen tekoon. Olin liikkeellä viikkoa aiemmin eli naurettavan aikaisin. Minun käskettiin tulla uudestaan kaksi päivää ennen h-hetkeä. Kun tein niin ja sovimme minun tulevan aamulla hieman aiemmin kuin kampaamo normaalisti avaa ovensa, jouduin maksamaan osan hinnasta etukäteen. Riski etten koskaan saapuisi paikalle oli liian suuri otettavaksi. Ymmärrän, että jos hyvin suurelle osalle kansasta sanojen syöminen on normaalia käytöstä, yrittäjä ei halua ottaa riskiä. (Joskus kyllä pohdin, että pitäisin pienen luennon suomalaisesta mentaliteetista, mutta sitten tyrmään ajatuksen ylimielisenä.)  

Tutustuin A:han internetissä, mikä oli monien huánucolaisten mielestä huono ajatus. Tiedettiin erään naisen menettäneen 3 000 solea netissä tapaamalleen miehelle. Yritin rauhoitella host siskoa vitsailemalla, että minulla näyttäisi tällä hetkellä olevan vähemmän rahaa kuin nettituttavuudellani, joten pelko on turha. Romanttiset suhteet olisi kuulemma parasta löytää yhteisten tuttavien tai sukulaisten kautta. Luotin omaan arviointikykyyni ja ihmistuntemukseeni ja huomasin ilokseni, että se kannatti. 

Tänään meille paukkasi kiertävä kattilankorjaaja, jonka anoppi oli tilannut. Kuinka ollakaan, anoppi itse ei ollut kotona ja A. myöhästyi töistä, koska joutui hyysäämään ukkoa. Dialogi kattilankorjaajan kanssa oli kestänyt kolme minuuttia, kun A. puuskahti minulle englanniksi, että ukko on ketku ja yrittää huijata. Tartuin noihin sanoihin heti. Köyhä ihminen ei todellakaan ole automaattisesti epäilyttävä. Tämä kyseinen kattilankorjaaja oli mieheni mielestä kuitenkin huijarin oloinen. Mies ähelsi puutarhassa kattiloiden kanssa, ja minä hain vähin äänin keittiöstä rahat, jotka olimme jättäneet hyllyn päälle taloudenhoitaja Irmaa varten. Jemmasin ne yläkertaan Irmaa odottamaan. 

Koska hinnasta ei päästy helposti sopuun, A. pyysi miestä kiinnittämään irroneen kahvan yhteen kattiloista ja palaamaan iltapäivällä takaisin. Tasan kahdelta. Mies vänkäsi ja väänsi, näytteli ettei ymmärrä, piti järjestelyä hankalana, epäili ääneen homman toimivuutta ja sitä palaisiko A. ylipäänsä takaisin. Lopulta A, joutui lähtemään, sovittuaan miehen kanssa, että kahdelta kumpikin palaisi takaisin ja muiden kattiloiden kohtalosta juteltaisiin. Varttia myöhemmin naapurissa asuva isoäiti alkoi huudella meidän talon suuntaan. Mies vaati kuulemma rahoja nyt. Pistin pääni ulos ikkunasta ja totesin miehelle tiukasti, että A. tulee takaisin kello tasan kahdelta. He saisivat sitten sopia asioista. Johan on kumma, että ketkuilu jatkui aina vain. 

Kun tutustun uusiin ihmisiin, aika usein A. vitsailee, että tutustuitpa taas länsimaalaiseen etkä perulaiseen. Perulaisten kanssa asiat voivat pintatasolla olla helppoja ja tutustuminen vaivatonta. Kuitenkin minulla kiristyy pinna siinä vaiheessa, kun ystävä on myöhässä jokaiselta tapaamiselta keskimäärin vartin. Jos tällainen savolainen maalaisjuntti osaa arvioida, miten paljon aikaa tarvitsen paikasta toiseen siirtymiseen kaoottisessa 10 miljoonan asukkaan suurkaupungissa, eiköhän se taito ole myös jokaisella limalaisella. Valitettavasti myöhästely ja viime tipassa perutut tapaamiset ovat minulle asioita, jotka voivat horjuttaa luottamusta, mikäli alun perinkin epäilen ihmisen motiiveja olla ystäväni. Tuo epäilys syntyy siinä vaiheessa, kun ystävä alkaa vaatia kovin usein erilaisia palveluksia. Ratkaisuni ongelmaan on yksinkertainen: Kuuntelen vaistoani ja hakeudun niiden seuraan, joihin tunnen voivani luottaa. Jos heistä suurin osa on muita kuin perulaisia, liekö tuolla merkitystä.