Tällä viikolla mulla on töitä torilla vain huomenna, ja sitten olenkin loppuviikon vapaalla jalalla. Saan Limasta vieraan, ja ajattelimme matkustaa yhdessä Tingoon. Koska uusi matka lähenee uhkaavasti, haluan ehtiä kertoa viikonlopun reissusta ennen kuin kirjoitusinspiraatio haihtuu ilmaan kuten usein käy. Vietin lauantain ja sunnuntain lähes omavaraistaloudessa, pienellä vuoriston farmilla. Se oli unohtumaton elämys.
Erään isäntäperheen vanhemmat asuvat 108 kilometrin päässä Huánucosta, Baňosissa. Perheen poika kutsui minut ja vapaaehtoistoverini käymään maalla, emmekä tietysti epäröineet hetkeäkään vaan pakkasimme makuupussin, villasukat ja -pipon reppuun ja kysyimme, milloin lähdetään.
Baňosin seutu tunnetaan kuumista lähteistään sekä juustostaan ja jogurtistaan. Se sijaitsee 3 400 metrissä, ja kuten arvata saattaa, sinne ajetaan kynnöspeltoa muistuttavaa kapeaa serpentiinitietä pitkin. Baňosissa asuu kaikkiaan 5 000 ihmistä, mutta he ovat levittäytyneet laajalle alueelle, joten itse keskus on hyvin pieni. Siellä on kuitenkin oma pankki, epäilemättä suuri ylpeyden aihe, koska espanjankielinen Wikipedia mainitsee sen.
Matka alkoi tolkuttoman aikaisin, nimittäin lauantaina aamuyöllä kello kolme. Meille oli sanottu, että kollektiivitaksin kuljettaja alkaisi keräillä matkustajia kolmelta, ja meidän portillemme auto saapuisi luultavasti puoli neljän maissa. Kello 3:05 olimme juuri nielaisseet viimeiset suupalat aamu(yö)palasta, kun yhtäkkiä puhelimeni soi ja perulainen ystävämme W. ilmoitti, että he ovat jo ovemme edessä. Olin aivan mykistynyt siitä, että taksi voi saapua etuajassa. Sullouduimme taakse ja haimme kyytiin vielä kaksi muuta matkustajaa. Tuntemattomat sedät istahtivat etupenkille kuljettajan viereen, ja 4-5 tunnin taivalluksemme alkoi.
Suurimman osan matkasta oli tietysti lähes säkkipimeää, ja uskalsin vain arvailla, miten lähellä jyrkänteiden reunoja kynnimme taksinrämällä. Minulla oli villapipo päässä, eikä se ollut ollenkaan liikaa, sillä istuin vetoisalla paikalla oven vieressä. Yritykseni saada täydennystä neljän tunnin yöunisaldoon ei tuottanut tulosta, sillä auto heilui puolelta toiselle, moottori huusi ja polttoaineen katku oli huumaava. Kun aamu valkeni, näin ympärilläni jylhät Andit ja tunsin, että aloimme olla jo korkealla.
Välillä jouduimme väistelemään tiellä kuljeskelevaa karjaa ja kerran nousimme autosta, koska se uhkasi juuttua mutaan. Lopulta W. pyysi kuljettajaa pysähtymään. Olimme tulleet perille. Meidät otti tilalla vastaan haukkuva paimenkoira, joka olisi varmasti purrut meitä vieraita, ellei mukanamme olisi ollut sille tuttua ihmistä. Pääsimme heti aamiaispöytään, vaikka aterian kutsuminen aamiaiseksi onkin hassua. Eteemme kannettiin nimittäin yhtä paljon ruokaa kuin yleensä lounaalla.
Kävimme tervehtimässä karjaa laitumella ja haimme lähteestä juomavettä. Sen jälkeen lähdimme käymään kylällä. W:n mukaan kävely sinne kestäisi 20 minuuttia. Olimme perillä tuntia myöhemmin. Vain pari kertaa olimme pysähtyneet juttelemaan paikallisten kanssa. Monet naiset olivat Nupe-joella pesemässä värikästä pyykkiä. Ostimme jogurttimyymälästä pienet pullot täyteläistä paikallista jogurttia, jota ei voi verrata kaupassa myytävään vetiseen sokerilitkuun. Istuskelimme torilla, ostimme liput paluumatkaa varten, nautimme auringosta ja raikkaan puhtaasta vuoristoilmasta. Suurimmalla osalla kyläläisistä oli yllään perinteiset asut hattuineen, joten oli yllättävää yhtäkkiä nähdä farkkuihin ja huppariin sonnustautunut teini.
Ostimme kotiin vietäväksi lisää mansikka-, lúcuma- ja ananasjogurttia ja lähdimme paluumatkalle mototaksilla, joita kylässä ei onneksi pörrää joka puolella toisin kuin Huánucossa, jossa torvet soivat, moottorit pärisevät ja katua ylittäessään saa olla varovainen, ettei hullu kuski aja varpaille. Tilalle palattuamme otimme kirjat mukaan ja lähdimme joen rantaan lukemaan. Samaa matkaa kanssamme tulivat siat, lehmät ja lampaat, joilla olikin jo kova jano. Sulassa sovussa niin isot kuin pienetkin selvittivät tiensä virtaavan veden ääreen.
Lounaalla söimme kasviskeittoa ja kotitekoista juustoa. Kun iltapäivä alkoi kääntyä illaksi, lähdimme kylpemään. Farmilla ei ole peseytymismahdollisuutta eikä itse asiassa edes ulkohuonetta. Vaelsimme pyyhkeinemme läheiselle kylpypaikalle, jossa oli tarjolla ulkoaltaita, sauna ja yksityisiä kylpyaltaita. Minä ja T. maksoimme kumpikin 1,5 solea ja jaoimme yhden altaan, johon piti ensin laskea vettä loputtomalta tuntuva aika.
Pian keksin lähteä käymään pihalla saunassa, mikä jälkeen päin ajatellen oli iso virhe. Ensinnäkin sauna ei ollutkaan yleinen kuten minulle oli kerrottu, vaan tempaistuani rohkeasti oven auki minua tapitti alaston mies, jonka selkää pesi luultavasti yhtä alaston nainen. Mies kimmastui ja käski koputtaa, minä sanoin anteeksi ja poistuin paikalta. Jäin odottelemaan saunan vapautumista joksikin aikaa, mutta pariskunta jatkoi peseytymistään, joten luovutin lopulta ja palasin T:n luokse. Matkalla sain nauttia ulkoaltaissa lilluvien paikallisten gringa-huudahduksista ja tuijotuksesta. Mikä lohduton näky minua odottikaan sisällä: lähes kaikki vesi oli poissa enkä enää ehtinyt peseytyä. Työntekijäsetä oli käynyt koputtamassa oveen, todennut 20 minuutin olevan täynnä ja laskenut veden pois. Olisi tietysti olla kohteliasta kertoa meille jo tullessa, että aikaa on vain 20 minuuttia.
Hiukset likaisena marssin takaisin tilalle. Maalla nukkumaan vetäydytään tietysti aikaisin, joten jo kuuden jälkeen olimme ruokapöydässä syömässä päivän kolmatta lämmintä ateriaa. Perussa syödään yleensä vain kolmesti päivässä, mutta niin tuhdisti, että minun oli hyvin pian luovuttava tuosta tavasta ja luotava oma syömisrytmini, joka on sekoitus suomalaista ja perulaista. Taas saimme kuulla ainaisia ihmettelyjä siitä, miksemme syö enemmän. Yritimme selittää, että Euroopassa ei syödä yhdellä kertaa niin paljon, mutta selitykset kaikuivat kuuroille korville.
Olin arvannut, että nopeasti pimentynyt taivas olisi täynnä tähtiä, sillä valosaastetta ei ollut eikä Kuu loistanut vielä taivaalla. Silti oli yllätys astua iltapalan jälkeen pihalle ja nähdä joka puolella kirkkaita ja vähemmän kirkkaita tähtiä ja niiden keskellä Linnunradan vyö. Teki mieli hihkua ilosta. Sillä hetkellä kaipasin valtavasti jotakuta, joka osaisi esitellä minulle eteläisen tähtitaivaan tähtikuvioita. Tähtitorni ja tehokas kaukoputki käväisivät myös mielessä. Keskellä yötä aitan takana käydessäni en tarvinnut lamppua, sillä taivaalle kiivennyt Kuu piti huolen lähitienoon valaisemista. Sen valossa kuuntelin joen äänekästä menoa ja nautin luonnosta.
Me naiset yövyimme samassa aitassa. T:llä oli hatara sänky, minulla oli lattialla alusenani lampaantaljoja ja paksuja peittoja. Puin päälleni hieman lisää vaatetta, laitoin pipon päähän ja kynsikkäät käteen ja kaivauduin makuupussiini. Kello oli puoli kahdeksan ja olin jo hyvin väsynyt, sillä vuoristoilma ja edellisen yön unien jääminen neljään tuntiin tekivät tehtävänsä. En kuitenkaan pystynyt nukahtamaan, sillä jo kuumilta lähteiltä tullessamme päätäni oli alkanut jomottaa. Se johtui tuskin mistään muusta kuin korkeasta ilmanalasta, joka alkoi nyt vaikuttaa. Nappasin vuoristotautilääkkeen ja toivoin parasta. Kipu ei kuitenkaan hellittänyt. Nukuin yön aikana yhteensä viisi tuntia ja kahdesti jouduin oksentamaan. Aamun valjetessa päänsärky ei ollut helittänyt, joten kun T. lopulta heräsi, pyysin häneltä vahvempaa vuoristotautilääkettä.
Aamiaisella olo oli vielä hutera, mutta se parani pian, ja lähdimme lähteelle ja sieltä pitkälle aamukävelylle puron varteen. Napsimme kuvia, kuuntelimme kärpästen ja mehiläisten pörräystä, istahdimme ruohikkoon katselemaan aasilla ratsastavaa miestä, heitimme leipää. Palattuamme takaisin painuimme T:n kanssa rantaan ja yritin nukkua hetken ulkosalla, mutta juuri kun aloin vaipua unen puolelle, kuulin nimeäni huudettavan. Oli lounasaika ja pian sen jälkeen pitikin jo alkaa valmistautua lähtöön.
Taksinkuljettajan oli määrä noukkia meidät tien varresta kolmelta, mutta kuinkas kävikään. Täsmällisesti 14:50 olimme nyssäköinemme tien penkalla istuskelemassa, mutta autoa ei alkanut kuulua. Sen sijaan kuulimme naapurifarmilta hirveää huutoa, sillä iso sika talloi siellä jalkoihinsa pienempää, joka ei päässyt pakenemaan. Ilmeisesti talonväki ei ollut paikalla, sillä se meteli kantautui takuulla kylään saakka. Ohitsemme käveli myös pieni sonnimullikka, mutta taksia ei vain kuulunut. Lopulta erinäisten turhien puheluyritysten jälkeen eteemme pysähtyi valkoinen auto, joka osoittautui kulkupeliksemme. Tavarat laitettiin takakonttiin ja peitettiin viltillä, sillä auto olisi pian tulvillaan pölyä. Etupenkillä istui toinen edellispäiväisistä sedistä.
Paluumatka kesti neljä ja puoli tuntia, ja lääkkeiden avulla vältimme päänsäryn ja oksentelun. Auto huojui ja heittelehti, vastaan tuli karjaa, jota saattoi paimentaa vain 5-vuotiaan kokoinen lapsi koiransa kanssa. Kun nyt näin vuoristotien päivänvalossa, kiitin onneani, etten ollut yöllä tullessamme tiennyt, miltä se näyttää. En uskaltaisi ikimaailmassa ajaa autoa tuota tietä pitkin, hyvä jos polkupyörää, mikäli nyt ylipäänsä pystyisin ajamaan niitä rankkoja ylämäkiä. Sitten vasta alkoikin jännittää, kun vastaan tuli auto ja piti lähteä peruuttamaan. Kaikesta huolimatta matka sujui turvallisesti, ja ainoa riesa oli pöly. Välillä pikkuruisten kyläyhteisöjen läpi ajellessamme mietimme, miten ihmeessä ihmiset voivat asua ja hengittää siellä, sillä tie oli pölissyt talojen seinät ruskeiksi ja joka paikka oli likainen.
Saavuimme Huánucoon parahiksi illallisaikaan, ja meillä olikin jo huutava nälkä. Olimme saaneet talonväeltä ison kimpaleen juustoa kaupunkiin viemiseksi, ja sen lisäksi oli tietysti vielä kolme pulloa jogurttia. Illallisen ja suihkun jälkeen vetäydyimme nopeasti kolmanteen kerrokseen. Halusin päästä unten maille mahdollisimman pian. Seuraavan yön nukuin paremmin kuin viikkoihin.
Jos suunnitelman tielle ei tule esteitä, seuraava reissu Baňosiin on kesäkuussa. Sitä ennen minun on yritettävä löytää parempia vuoristotautilääkkeitä.
|
Kiva oli taas kerran lukea blogiasi, kiitos K! Täytyy sanoa, että Matkanne on ollut kyllä aikamoinen seikkailu :)! Pelottavalta kyllä kuullostaa taksimatkanne vuoristotiellä, mutta Onneksi kuitenkaan ei käynyt kuinkaan! Tähtitaivaan tuijottelu Andeilla kuullostaa erityisen huikealle elämykselle. <3 Kuvailemaasi jugurttia tahtoisin myös maistaa :P
VastaaPoistaHuuh, mikä seikkailu. :)
VastaaPoista