Laiskan kirjoittajan kuulumisia

Viime aikoina blogin kirjoittaminen on ollut viimeisiä mieleen pyrkineitä ajatuksia, enkä ole halunnut pakottaa itseäni sen pariin. Tänä viikonloppuna päätin viimein tarttua toimeen. Eilen suunnitelma vesittyi, koska koko kaupungissa kärsittiin sähkökatkoksesta. Tänään meillä on sähköt mutten pääse koneeltani nettiin. Ennen kuin joku ystävällinen sielu korjaa tilanteen, olen – vaihteeksi – nettikahviloiden varassa, mihin ehdin tietysti tottua jo kuuden ensimmäisen kuukauden aikana. Onneksi lähin kelvollinen nettikahvila sijaitsee aivan kulman takana. 

Huomenna alkaa viimeinen viikko Puellesissa. Perjantaina hyvästelen mussukkani ja vaihdan Mercado Modeloon. Sen lapset ehtivät tulla tutuiksi maaliskuussa, jolloin E. ja minä työskentelimme heidän kanssaan. Tutustuin muun muassa 11-vuotiaaseen Kung Fu -harrastajaan, joka aikoo isona astronautiksi ja jolla ei ole aikaa sellaisiin hupsutuksiin kuin perheen perustaminen. Opettajatar E. oli lomalla, joten me vapaaehtoiset olimme kahdestaan vastuussa opetuksesta. Edelliset kaksi viikkoa olimme paiskineet yhdessä töitä Puellesissa, ja E. oli saanut tutustua tuleviin oppilaisiinsa. Kätevää! Noiden kahden viikon aikana tankkasimme maantiedettä, jotta kukaan oppilaista ei enää väittäisi Espanjaa tai Saturnusta Perun pääkaupungiksi.

Vaikka on haikeaa jättää taas yksi tori taakseen, työmatkan lyheneminen ei varsinaisesti harmita. Tulevaisuudessa mulla kuluu päivittäisiin työmatkakävelyihin kahden tunnin sijasta 40 minuuttia.

Kulunut viikko on ollut äärimmäisen mukava. Kärsin parin viikon ajan terveysongelmista, mutta saatuani kunnon antibiootit reilu viikko sitten olo helpottui huomattavasti. Innostuin tervehtymisestä niin paljon, että kävin neljänä iltana Star Gymissä spinningissä. Työpaikalla riitti hulinaa, mutta koska lapset ja työparini ovat niin mainioita, tuskanhiki ei puskenut pintaan kuin ehkä yhtenä aamuna. Olin yksin töissä, ja tietysti juuri sinä aamuna pieni luokkahuoneemme tulvahti täyteen lapsia vaikeine kotitehtävineen. Melkein kaikki aikani kului erään varhaisteinin auttamiseen. Hänellä oli laskuja, joista en tajunnut tuon taivaallista, joten jouduin tankkaamaan ensin teoriaa hänen oppikirjastaan. Jotakin opin, mutta silti en pysty auttamaan aivan kaikissa tehtävissä. Se harmitti, ja mietin pääni puhki, miten olen voinut unohtaa tällaiset matematiikan jutut täysin. Päästyäni kotiin netin ääreen tajusin, että kyse oli joukko-opista, jota ei opetettu enää minun kouluaikoinani. Matematiikan jälkeen tuntui varsin helpolta tehdä kemian ja espanjan tehtäviä tai kääntää englanninkielisiä lauseita espanjaksi.

Ennen pääsiäistä vierailimme lasten kanssa yliopistolla motivoidaksemme heitä opiskelemaan ahkerasti. Minä ja E. hyppäsimme linja-autoon viimeisinä Modelon lasten kanssa. Kun pääsimme sisään autoon, kahden muun torin lapset alkoivat huutaa nimiämme kovaan ääneen. En meinannut päästä liikkumaan käytävällä, kun jokainen halusi halata ja pussata ja moni yritti vetää minut istumaan viereensä. Liikuttavaa. Itse vierailu sujui yllättävän rauhallisesti, kun ottaa huomioon, että lapsia oli mukana 51. Toisaalta kyllähän mun se jo pitäisi muistaa, miten rakastettavia lapsemme osaavat olla.

Pääsiäisen vietin poikaystäväni A:n kanssa Juninin pääkaupungissa Huancayossa, jossa hänen isänsä asuu. Huancayossa asuu 353 500 ihmistä, ja se on vuoristoalueen (sierra central) merkittävin kaupunki.

Isällä on cockerspanieli, jota suloisempaa koiraa en ole vähään aikaan tavannut. Mulla on nykyisin ihan lievä koirakammo, joka kohdistuu lähinnä kadulla kuljeskeleviin irtokoiriin. Se sai alkunsa, kun tuntematon koira hyökkäsi päälleni matkalla töihin ja puri minua pohkeeseen. Siksi teki hyvää viettää aikaa lempeäluonteisen ja hellyydenkipeän koiran kanssa. Söin ensimmäistä kertaa pachamancaa, yhtä seudun perinneruoista. Sen päivän jälkeen en syönytkään enää lihaa, sillä seuraavana päivänä A. valmisti kalaruokaa ja sunnuntaina tein salaatin ja paistoimme yhdessä omenapiirakan. On ilo leipoa, jos käytössä on toimiva kaasu-uuni!

Meidän oli tarkoitus vaeltaa Huaytapallana-vuorelle, ja olimme jo ostaneet liputkin, mutta koska jo pari viikkoa vaivannut vitsaus paheni kylmässä ilmastossa, päädyinkin lääkärin vastaanotolle. Ihme kyllä yksityisklinikan lääkärisetä puhui varsin sujuvaa englantia, jota oli kätevämpi käyttää oireita kuvaillessa. Enpä muista aikoihin käyneeni yhtä mukavalla lääkärillä.

En ole myöskään ihan hetkeen ollut yhtä pettynyt kuin klinikan asiakkaaksi jouduttuani. Jos olisin saanut päättää, olisin painellut vaeltamaan 5 557 metrissä sijaitsevalle Huaytapallanalle heti antibiootit saatuani, mutta ehkä oli hyvä, että minua toppuuteltiin. Sen sijaan teimme päivän kestäneen bussiretken lähitienoolle, Jaujan ja Concepciónin alueelle. Itse Huancayo on sietämättömän ruma kaupunki, jonka rakennukset ovat poikkeuksellisen ankeita töhrittyine seinineen. Joka puolella lojuu roskaa, eikä ympäristön tila tunnu kiinnostavan ketään. Kaupungin asukkailla on kaiken kaikkiaan huono maine, ja kun vapaaehtoistoverini vierailivat siellä kahdestaan, huánucolaiset tutut olivat suorastaan kauhuissaan. :) Kuitenkaan tyttöjä eivät tulleet ahdistelemaan muut kuin yli-innokkaat turistipoliisit, jotka yrittivät onkia tietoonsa heidän nimensä ja passin numeron, siinä onnistumatta. Kun minulta eilen kysyttiin, oliko kaupunki mielestäni kaunis, puuskahdin enempiä ajattelematta, että sehän on t o d e l l a ruma. Minä ja suuri suuni...

Maaseuturetken lisäksi nautin suunnattomasti Huancayon ehkä merkittävimmästä nähtävyydestä, Parque de la Identidadista, jossa vierailimme kahdesti. Toisella kertaa vuokrasin perinnepuvun ja poseerasin se päälläni niin A:lle kuin muutamalle muullekin perulaiselle, jotka tulivat kysymään, pääsevätkö yhteiskuvaan kanssani. Ensi kerralla rahastamme joka kuvasta. Jos olen jo muutenkin pidempi kuin suurin osa paikallisista (lukuun ottamatta ehkä huancayolaisia ja rannikon ihmisiä, jotka ovat muita perulaisia pidempiä), korkokengät jalassa tunsin itseni todelliseksi hujopiksi.

Neljä päivää kestäneen pääsiäisloman jälkeen ei uusia lomia ole ihan heti näköpiirissä. Ensi viikonloppu kuluu kotikulmilla, sillä meillä pitäisi olla lauantaina töitä. Seuraavalla viikolla sen sijaan on toivottavasti edessä viikonloppumatka Limaan.

Laguna de Paca 35 km Jaujasta pohjoiseen

Taimenfarmilla

El Convento de Santa Rosa de Ocopa (fransiskaaniluostari) Concepciónin kaupungin liepeillä

Löytyihän sieltä Parque de la Identidadin vaatevarastosta tarpeeksi suuret kengät ja pusero