Kotiin

Edellisen blogitekstin alakuloiset tunnelmat ovat enää muisto vain. Kaksi viikkoa sitten tiistaina päätin, että elämään on tultava muutos. Väsyin jatkuvaan yksinoloon. Kotona ei ollut kuin joskus harvoin viikonloppuisin ihmisiä, joiden kanssa jutella ja jakaa ateriansa. Yksin sairastaminen oli ehkä viimeinen niitti, tai sitten se, että jouduin viimein myöntämään, ettei yhteiselo emännän kanssa sujunut toivotusti. Alakerran naapureita tulisi ikävä, ajattelin. He pyysivät välillä syömään illallista kanssaan, olivat kiinnostuneita, jakoivat auliisti ohjeitaan, joista osan annoin mennä toisesta korvasta ulos mutta jotka otin aina hymyillen vastaan. Onneksi tiesin, että tapaisimme vielä.

Kun olin lähettänyt sähköpostia vapaaehtoisjärjestön pomolle, alkoi panikointi ja jännittäminen. Miten muuttohaluihin suhtauduttaisiin ja leimattaisiinko minut hankalaksi ihmiseksi? (Haluaisin niin kovin olla helppo.) Sain nopeasti vastauksen, jossa minulle näytettiin vihreää valoa  Perjantaina käytiin suuri keskustelu, joka sujui kaikkien diplomatian sääntöjen mukaan. Sekä majoittajani että minä olimme yksimielisesti muuton kannalla, ja kumpikin oli miettinyt sitä tahollaan pidemmän aikaa.

Sunnuntaina pakkasin vähäisen maallisen omaisuuteni ja hyvästelin torakat ja takapihalla vilistävät rotat. Rinkkani ja pari nyssäkkääni matkasivat kilometrin päähän uuteen kotiin mototaksilla, minä ystävän mopedin tarakalla. Uusi majapaikka löytyi talosta, jossa asuu jo yksi vapaaehtoinen, toinen saksalaistytöistä. Toivon meidän mahtuvan samaan huusholliin uuden siskoni, entisen ystäväni, kanssa.

Tunnen viimein löytäneeni myös Huánucosta kodin, paikan, joka tuntui viihtyisältä ja vastaanottavaiselta jo ensimmäisellä käynnillä kuukausia sitten. Minulla on valoisa kolmannen kerroksen huone, jonka kahdella seinällä olevista ikkunoista avautuu näköala vuorille. Taloudenhoitaja valmistaa ruoan ja soittaa kelloa, kun on aika mennä alakertaan syömään. Jopa arroz con pollo maistuu täällä hyvältä! Onneksi sitä ei tosin tarjota usein. Keittiö on kakkutehdas ja perheen äidin työpaikka.

Talossa asuu monenikäisiä ihmisiä ja 13-vuotias koira. Juttuseuraa ei puutu, sillä joku on aina kotona. Kun minulla oli ensimmäisenä iltana ongelmia päästä nettiin kannettavallani, uusi veljeni riensi heti avuksi. Perheen isä selostaa minulle uutisjuttujen taustoja. Äiti pitää huolen siitä, että syön riittävästi ja tiedän maito- ja marmeladivaraston sijaitsevan yhdessä alakerran vessoista. Se ei ihmetytä naista, jonka edellisessä Suomen-kodissa lakanat ja vaatteet olivat keittiön kaapeissa ja jonka taloudenpito on saanut huomattavia vaikutteita muumeilta.

On ihmeellistä, kun ei yhtäkkiä tarvitse ostaa kaikkea vessapaperista hedelmiin itse, kun käytössä on netti, kun kuulee puolen vuoden tauon jälkeen perheenjäsentensä äänen Skypen välityksellä, kun on koti!