Atacamaan ja takaisin eli kuinka rakastuin naapuriin. Osa 1 jossa ei päästä vielä aavikolle asti

Kansallispäivälomalla, joka koulussamme kestää poikkeuksellisesti niin pitkään kuin kolme viikkoa, lähdimme käymään Chilessä. Mieheni veli on asunut pienessä San Felipen kaupungissa puolitoista tuntia pääkaupunki Santiagosta pohjoiseen jo parikymmentä vuotta. Nyt lähdimme ensimmäistä kertaa kolmisin vierailemaan hänen perheensä luona. Päätimme olla reissussa 12 päivää, ja koska Chile oli minulle entuudestaan tuntematon maa, halusin käyttää osan ruhtinaallisesta matka-ajasta käydäkseni yksin tutustumassa johonkin Chilen kolkkaan, muun perheen viettäessä aikaa pikkukaupungissa sukuloiden. Tarkoituksemme oli lisäksi käydä yhdessä Valparaísossa. 

Näin jälkiviisaana olen tyytyväinen, etten alkanut perehtyä tarkemmin siihen, mitä kaikkea hienoa Chilellä on tarjota suurkaupunkielämän rasittamalle lomalaiselle, sillä valinnan tekeminen kaikkien upeiden luontokohteiden joukosta olisi ollut hikistä hommaa. Päätin nopeasti, että lähtisin käymään Atacamassa, Chilen pohjoisosassa sijaitsevalla aavikolla. Kun lankomies kuuli suunnitelmastani, hän ihmetteli, miksi karulle aavikolle eikä vehreään Etelä-Chileen. Päätös oli kuitenkin jo tehty, joten en alkanut empiä, haluaisinko sittenkin lähteä käymään jossain muualla. 

Chile on Perun jälkeen varsin helppo matkakohde. Matkavalmistelut hoituvat kätevästi netissä eikä juuri mitään tarvitse jättää sattuman varaan ja siihen hetkeen, kun on perillä. Ainoa hankaluus, joka kohdalle sattui matkaa suunnitellessa oli kommunikointi San Pedro de Atacamassa sijaitsevan hostellin työntekijöiden kanssa. Varauskanavan mukaan yhteydenpito hostellin kanssa pitäisi hoitaa WhatsAppin kautta. Kun koetin ystävällisesti tiedustella muutamia asioita hostellin väeltä, vastaukset viipyivät ja olivat lyhyitä ja suorastaan tylyjä ja vältteleviä. Heillä piti olla lisämaksusta tarjolla lentokenttäkyyditys, mutta kun tiedustelin siitä, sain vastaukseksi vain puhelinnumeron, johon pitäisi kuulemma soittaa, ei mitään muuta. Lopulta aloin lueskella tarkemmin hostellin saamia asiakaspalautteita ja huomasin, että joukossa oli joitakin murska-arvioita, joiden mukaan asiakaspalvelu tökki pahan kerran, äänieristys oli olematon, ulkoa kuuluva koirien haukkuminen esti lepäämisen öisin, siivous oli laiminlyöty ja hostellin keittiössä joutui hätistelemään kissat ja koirat pois ruokien kimpusta jne. Niinpä päädyin vaihtamaan toiseen hostelliin, joka oli kylläkin kalliimpi mutta sijaitsi liki keskustassa ja jonka saamat arviot olivat kautta linjan hyviä tai erinomaisia. San Pedro de Atacama on kallis matkakohde, joten ikuisena budjettimatkalaisena olin ajatellut säästää myös majoituskuluissa sen minkä voin, mutta turvallisuus, mukavuus ja sijainti menivät nyt halpuuden edelle, etenkin koska ensimmäisen hostellin asiakaspalvelu jätti niin paljon toivomisen varaa. 

Lentoyhtiö muutti lentoaikatauluani, ja sen sijaan, että olisin Calamassa iltapäivällä, olisinkin siellä vasta puoli yhdentoista jälkeen illalla. Calamasta San Pedro de Atacamaan on reilun tunnin ajomatka, ja olin varannut netin kautta lentokenttäkuljetukset. Siispä vaihtamaan kyytien aikataulua ja ilmoittamaan hostellille, että saapuisin vasta puolenyön jälkeen. Hostellista vastattiin, että se käy kyllä, mutta he joutuvat veloittamaan 15 dollarin lisämaksun, koska hostellin respa ei ole auki 24/7. Tämä aiheutti pientä ärtymystä, etenkin kun lentoaikataulun muutoksesta ei edes ilmoitettu minulle suoraan vaan sain huomata sen mennessäni lentoyhtiön sivuille tarkastelemaan varausta, jonka olin tehnyt kolmannen osapuolen kautta. 

Matka Limasta Santiagoon sujui muuten ilman ongelmia paitsi että lento lähti tunnin ja kymmenen minuuttia myöhässä. Nyt olen kokenut siis senkin, että matkustajat taputtavat käsiään myös lentokoneen noustessa, eivät vain sen laskeutuessa. Toinen merkillepantava seikka oli se, että ennen laskeutumista lentoemännät suihkuttivat hyönteiskarkotetta käsimatkatavaralokeron oviin. Ilmeisesti sen ajatellaan ehkäisevän trooppisten sairauksien kulkeutumista maahan Perusta. Chilessähän ollaan monessa asiassa askel tai useitakin Perua edellä, ja joidenkin tarttuvien tautien karkottamisessa luultavasti aimo harppaus. 

Perille päästyämme huomasimme, että ainakaan lentokentällä ei tunneta Perusta tuttua käsitettä preferential line, joka takaa vanhoille ihmisille, raskaana oleville, liikuntavammaisille ja pikkulasten kanssa matkustaville oikeuden jonottaa omassa jonossaan - ja mahdollisesti päästä luukulle hieman muita nopeammin. Kaikki jonottivat yhdessä pitkässä jonossa, paitsi tietysti chileläiset. Kun pääsimme virkailijan pakeille, kävi ilmi, että maahan ei ole mitään asiaa, ellei hänelle osaa kertoa osoitetta, jossa aikoo majoittua. Onneksi lankomies lähetti nopeasti osoitteensa ja pääsimme jatkamaan matkaa ilman, että täytyi alkaa kaivella Atacaman hostellin osoitetietoja.

Lankomies oli saanut odotella kentällä jo tovin, kun pelmahdimme paikalle. Hän sai järjestettyä edullisen taksin bussiasemalle, josta ostimme liput San Felipeen menevään linja-autoon ja lähdimme pienelle kävelylle ja ostamaan syömistä ennen bussin lähtöä. Chilen pesot aiheuttivat päänvaivaa koko ensimmäisen viikon enkä meinannut aluksi raaskia käyttää rahaa juuri lainkaan; 300 pesoa vessassa käynnistä tuntui syntisen paljolta, vaikka kyseessä on vain 0,40 euroa. Perun matala palkkataso tunnetusti myös opettaa säästäväisyyteen.

San Felipeen saapuessamme ymmärsin heti, miksi anoppia myöten kaikki puhuvat siitä pueblona, kylänä. Asukkaita saattaa kyllä olla 77 000, mutta he ovat hajaantuneet laajalle alueelle eikä kaupunki tunnu järin eloisalta. Hyvä niin, sillä vietettyäni viimeiset viisi ja puoli kuukautta Limassa kaipasin rauhaa ja hiljaisuutta. Sitä oli luvassa myös Santiagossa, johon lähdin ehdittyämme viettää San Felipessä vain yhden kokonaisen päivän. Olisin yhden illan ja yön Yungayn kaupunginosassa ennen kuin lähtisin Calamaan ja San Pedro de Atacamaan. 

Santiagossa satoi, kun kävelin bussiasemalta hostellille. Hieman ennen kuin pääsin Barrio Yungayn alueelle, katutaide räjähti silmille joka puolelta. Kaduilla näkyi tuskin yhtään kulkijaa, joten taideteoksia sai ihastella kaikessa rauhassa minkä sateelta pystyi. Oli kadulla sentään muutamia muita kävelijöitä; kun aivastin, katua ylittämässä ollut nuorimies riensi luokseni tarjoamaan nenäliinaa. Napsin muutaman kuvan ja päätin palata takaisin, kunhan olisin kirjautunut sisään hostelliin ja jättänyt reppuni sinne kuivumaan. Oli ihmeellistä kulkea suurkaupungin katuja, joilla autoja tuli vastaan harvakseen ja jossa ei ollut sellainen korviahuumaava meteli kuin mihin olen Limassa tottunut. Seuraavana päivänä saisin huomata, että silloin kun autoja tuli eteen, ne hidastivat ja antoivat tietä katua ylittässäni. Perussa näin käy hyvin harvoin, joten lamaannuin tietysti täysin moisesta lainkuuliaisuudesta. 

Tietenkään Yungay ei ole kaupungin vilkkaimmin liikennöityjä osia, mutta se on silti aivan kivenheiton, kävelymatkan, päässä ydinkeskustasta. Ihastuin näkemääni jopa siinä määrin, että aloin leikkimielellä katsella meille asuntoa, johon voisimme muuttaa, ja löysinkin viehättävän vihreän rivitalon pienine aidattuine pihoineen. Kun minulle ihmisten vähyys ja räiskyvä katutaide antoivat paikasta miellyttävän kuvan, mieheni oli samoista syistä heti tuntosarvet pystyssä, kun saapui Santiagoon viikkoa myöhemmin. Limassa vastaava alue olisi takuulla vaarallinen, ja ihmisten puute kielisi rikollisongelmasta. Pian hän kuitenkin rentoutui huomatessaan, että sai kävellä rauhassa eikä kukaan aiheuttanut häiriötä. 

Hostelli oli hurmaava. Laitoin märät vaatteet ja repun kuivumaan ja kävin keittiössä teellä. Chileläiset eivät ole kahvikansaa, mutta mustaa teetä he tuntuvat kuluttavan litratolkulla. Hostellin respa oli venezuelalainen, kuinka ollakaan, ja juttelin hänen kanssaan teekupposen äärellä. Kyselin, miltä elo Chilessä on maistunut, ja hän kertoili kokemuksiaan Santiagosta kolmen kuukauden ajalta. Kahvia on kuulemma ikävä, Chilessä kun saa lähinnä pikakahvia, ja asuminen on tolkuttoman kallista. Ruoan hintaa hän ei sen sijaan pitänyt pahana, ja kiitosta saivat uuden kotikaupungin rauhallisuus ja turvallisuus sekä jämpti ja rehellinen työnantaja. 

Seuraavassa muutamia graffiteja Yungayn kaupunginosasta. 

Barrio Yungay on eräs kaupungin vanhimpia asuinalueita, ja historiallisuus huokuu siitä. Kun muualla kaupungissa näkee valtavan korkeita Itä-Euroopasta tuttuja kerrostaloja, Yungayssa on onnistuttu pitämään kiinni vanhasta, osittain jo varsin rapistuneesta, asuntokannasta. Tarjolla on katutaiteen lisäksi paljon museoita ja puistoja. Ehkä merkillepantavinta on se, että alueella asuu ihmisiä, jotka tulevat erilaisista taustoista ja edustavat eri sosiaaliluokkia. Aamulla kadulla näkee kodittomia nukkumassa maassa tai ulos raahatulla sohvalla, mikä todistaa, että osalla asukkaista menee todella heikosti. Alueelta löytyy sellaista yhteisöllisyyttä, joka ei suurkaupungissa ole välttämättä mikään itsestäänselvyys. Kun Chileä ravisteli helmikuussa 2010 eräs maailman suurimmista mitatuista maanjäristyksistä, Yungain asukkaat kokosivat voimansa ja ryhtyivät jälkitöihin ja jälleenrakentamaan naapurustoaan odottamatta, että saisivat ulkopuolista apua virallisilta tahoilta.

Maanantaina 22. heinäkuuta matkani jatkui Calaman kautta San Pedro de Atacamaan. Tällä kertaa lento lähti tehokkaasti etujassa. Kiehtovasta Atacamasta lisää matkakertomuksen jaksossa numero 2.