Atacama, osa 2

Palataan vielä Chilen tunnelmiin ja heinäkuuhun.

Santiagosta matkani jatkui myöhäislennolla Calamaan, joka on Pohjois-Chilessä sijaitseva kuparikaivoskaupunki. Itse Calamaan en ollut jäämässä vaan jatkamassa sadan kilometrin päähän San Pedro de Atacamaan. Olin varannut jo etukäteen kuljetuksen kentältä hostelliini, ja kun sain reppuni hihnalta, näinkin jonkun aulassa heiluttelemassa nimelläni varustettua kylttiä. Chileläisten kunniaksi on sanottava, että he kopioivat nimeni poikkeuksetta oikein, mikä tuntuu ihmeelliseltä sen jälkeen, kun on viimeiset yli viisi vuotta ollut mm. Katia / Kathia ja Tulisqui ja kun sukunimeni on väännetty etunimekseni ja minua on kutsuttu Rosiksi tai kun toinen etunimeni  ja sukunimeni on kirjoitettu yhteen ja tätä nimihirvitystä on alettu pitää sukunimenäni. Kun etukäteen lippunsa ostaneet ja tulijoiden joukosta löytyneet uudet asiakkaat saatiin autoon, tunnin matka kohti määränpäätä sai alkaa.

Mutkittelevaa, lähes tyhjää tietä kiisimme yössä. Vasemmalla näin valtavankokoisen kuun, oikealla puolella tähtitaivaan. Tuntui ihmeelliseltä viimein olla matkalla autiomaahan. Eipä aikaakaan, kun aloin tuntea voimakasta kipua ja paineentunnetta korvissa ja leuan alueella. Arvasin, että olemme varmasti nousseet yli kolmeen kilometriin, ja vartin jälkeen kipu hävisikin yhtä nopeasti kuin alkoi. Myöhemmin tarkastin, että olimme käyneet 3 300 metrissä. Tunti ja kymmenen minuuttia myöhemmin saavuimme kaupunkiin, josta ensimmäinen mielikuvani oli: pieni, pölyinen ja harmaanruskea. Kello oli jo yli puolenyön ja jokainen matkalainen vietiin tietysti majapaikkansa ovelle. Vähitellen auto tyhjeni ja lähtiessään turistit toivottivat kohteliaasti hyvät yöt. Lopulta olin autossa kuljettajan kanssa yksin. Hän ajoi minut keskustan kulmilla sijaitsevan majapaikkani ulkopuolelle. Arvoin, kehtaanko pyytää häntä odottamaan, kunnes ovi tullaan avaamaan, sillä minua pelotti, ettei kukaan olisikaan vastassa. Olin kyllä ollut respaan yhteydessä ja luvannut maksaa 15 dollaria ylimääräistä siitä hyvästä, että vastaanottovirkailija odottaisi tulooni saakka ennen kuin lähtisi kotiinsa, mutta nyt jännitti. Onneksi huoli oli turha, sillä lähes heti soitettuani ovikelloa ovi aukeni. Sovimme, että check-in tehtäisiin vasta aamulla, minulle esiteltiin makuusalini, kävin pesemässä hampaat ja painuin unille kerrossängyn yläsänkyyn muhkean peiton alle. 

Aamulla heräsin ennen huonetovereitani ja hämärässä rymistelin alas sängyn päädystä, jolloin laudat jalkojeni alla antoivat periksi ja rymähdin lattialle metelin saattelemana. Menin syömään aamupalaksi eväitä, joita olin tuonut mukanani Santiagosta. Pian kolme huonetoveriani heräilivät ja selvisi, että kaksi kolmesta (japanilainen mies, joka asui Yhdysvalloissa sekä riodejaneirolainen nainen) olivat hekin opetusalalla. Kolmas kämppis oli santiagolainen opiskelija. Japanilainen ja chileläinen olivat lähdössä saman aamupäivän aikana. Heidän mukanaan menin käymään keskustassa ja varasin itselleni päiväreissut (Valle de la Luna, Valle Arcoiris, Piedras Rojas, Geysers del Tatio ja Tour Astronómico). Kun retket varaa yhdeltä ja samalta lukuisista niitä tarjoavista yrityksistä, säästöä kertyy, sillä hintoja pudotetaan alaspäin. Asioin espanjaksi ja huomasin, että virkailija merkitsi varausohjelmaan kielekseni espanjan. Toivoin, että ryhmissä olisi vain espanjankielisiä ja sellaisia brasilialaisia, jotka osaavat paremmin espanjaa kuin englantia. Tällöin opas puhuisi vain äidinkieltään eikä vaihtaisi välillä englantiin, ja hän ehtisi kertoa paikoista paljon enemmän ja syvällisemmin.

Jo samana iltapäivänä odotti retki Valle de la Lunaan, Kuunlaaksoon, noin 13 kilometrin päähän San Pedro de Atacamasta. Kyseessä oli muutaman tunnin reissu, jonka piti huipentua auringonlaskuun. Nimensä nämä jylhät hiekka- ja kivimuodostelmat ovat saaneet siitä, että paikka muistuttaa jonkin verran Kuun pintaa. Oppaamme Gonzalo kertoi käyneensä Norjan Altassa ja Ruotsin Kiirunassa, joissa olen sattumalta itsekin käynyt, ja oli hän poikennut lyhyesti Helsingissäkin Euroopan-matkallaan. Koska olin seurueemme ainoa yksin matkustava, pääsin aitiopaikalle minibussin etupenkille, kuljettajan ja oppaan väliin. Opas oli todella mainio; sen lisäksi, että hän selvästi pyrki löytämään jotain yhteistä jokaisen matkalaisen kanssa, hän hallitsi kohteen - ja tarjoutui tuon tuosta nappaamaan kuvia meistä matkalaisista. Välillä patikointi vuoren harjanteella kysyi tasapainoa ja rohkeutta, ja osa vanhemmista brasilialaismatkalaisista askelsi aika hitaasti. Sen sijaan vanhemmat japanilaisrouvat olivat hyvin ketteriä ja kävelivät kanssani eturintamassa. 

Palattuani kaupunkiin kävin päivällisellä aika edullisessa kasvisravintolassa, josta olin lukenut jo Limassa matkaa suunnitellessani. Ruoka ei jäänyt erityisesti mieleen mutta täytti tehtävänsä. Viereisessä pöydässä kaksi uusiseelantilaista nuorta naista yritti olemattomalla espanjan kielen taidolla kommunikoida tarjoilijan kanssa, mikä ei toiminut alkuunkaan. Chileläinen asiakaspalvelu oli yleisesti ottaen aivan asiallista ja paikoitellen voitti perulaisen mennen tullen, mutta tämä tarjoilija oli nyrpeä jopa minua kohtaan, joka sentään puhuin espanjaa enkä häirinnyt häntä ylimääräisillä kysymyksillä tai pohtimalla liian pitkään, mitä haluan. Koetin auttaa naisia parhaani mukaan, ja he saivatkin pian ruokaa ja juomaa eteensä. Myöhemmin selvisi, että nuoret naiset yöpyivät samassa hostellissa, ja satuimme myös samalle retkelle tähtiä ja planeettoja bongaamaan.

Ihanat pumpuliset pilvet ja sinitaivas

Valle de la Luna, Kuunlaakso, ja eräs iloinen turisti

Kuunlaakso on osa Cordillera de la Sal'ia (Salt Mountain Range)

Mirador de Kari eli Karin näköalapaikka

  

Auringon viimeiset säteet

Toisen päivän vietin San Pedro de Atacamassa enkä käynyt retkillä, sillä astronomiakierros peruttiin kehnon sään takia ja siirsin sen seuraavaan iltaan. Koska minulla oli aikaa, kiertelin keskustaa ja sen liepeitä edullisten ruokapaikkojen toivossa, vierailin Meteoriittimuseossa ja nautin auringosta ja kuivasta ilmasta. Löysin ravintolan, josta sai kolmen ruokalajin peruslounaan 13 eurolla. Summa, joka San Pedro de Atacamassa on edullinen mutta Perun hinta- ja laatutasoon verrattuna suolainen. Paikka oli kuitenkin varsin sympaattinen, joten annan hieman mauttoman ruoan anteeksi.

Vuonna 1550 perustettu kaupunki on hirmu pieni; asukkaitakin on alle 5 500. Kaupunki on täysin riippuvainen turismista ja täynnä matkatoimistoja, joista osa myy retkiä vain Atacamaan, osa myös Bolivian puolelle. Kaupunkikuvaa hallitsee kapea pääkatu Caracoles ('etanat'), jota on asfaltoimaton. Pääkadun varrelta löytyvät pankki ja apteekki. Urheiluvälineliikkeitä on muutama ja ravintoloita ja matkamuistomyymälöitä sitäkin enemmän. Kaupungissa on hostellin omistajan mukaan vain yksi baari, josta saa ostetuksi olutta tai muuta alkoholipitoista ilman, että joutuu ostamaan myös ruokaa. Tämän baarin omistaja on suomalainen.

Pääkadun vilinässä

Kaupunkinäkymä kirkon nurkalla

Kolmantena päivänä lähdimme aamulla käymään ensin Yerbas Buenasissa, jossa on eri aikakausilta säilyneitä kalliopiirroksia. Epäillään, että alueen ohi kulkeneiden karavaanien jäsenet olisivat raapustelleet kiviin kuvia, jotka liittyivät heidän omaan elämänpiiriinsä. Näimme apinan (jonkun Perusta tai pohjoisempaa tulleen tekosia), miehen koiransa kanssa (ajalta jolloin koira oli jo kesytetty), kettuja, kamelieläimiä, flamingon... Aamupala syötiin ulkosalla vuoristoauringon jo lämmittäessä, ja matka 3 500 metrin korkeuteen sai alkaa.

Yerbas Buenas, jossa on eri aikakausilta peräisin olevia kalliopiirroksia

Kettuäiti, jonka sisällä syntymätön poikanen

Kamelieläimiä kallioihin ikuistettuina

Varhain aamulla, jolloin tämäkin kuva on otettu, oli niin koleaa, että osa pakkasiin tottumattomista turisteista vetäisi huivin kasvojensa suojaksi

Valle Arcoiris sijaitsee noin 90 kilometrin päässä San Pedro de Atacamasta. Matkalla näimme vicuñoja ja laamoja, jotka joivat suolaista jokivettä. Itse laakso ei ollut aivan nimensä veroinen, vaikka kukkulat loistivatkin erilaisissa etenkin punaisen ja vihreän eri sävyissä. Ehkä paikka tuntui pettymykseltä siksi, että toisin kuin moni muu reissun kohde, se oli helposti saavutettavissa. Sinne ei tarvinnut kiivetä, siellä ei alkanut happi loppua, eikä ollut niin kylmä että varpaista olisi mennyt tunto. Kävelimme lopulta varsin lyhyeltä tuntuneen ajan kukkuloiden välissä ennen kuin palasimme autolle ja lähdimme kotimatkalle.

Valle Arcoiris, Sateenkaarilaakso, ja sen värikkäitä mineraalipitoisia kiviä 

Kuvaaja kuvattavana. Huomasin hyvin nopeasti, että sinapinvärisessä villakangastakissa ja harmaissa housuissa sulauduin lähes täydellisestä Atacaman maisemiin

Illalla kahdeksalta alkoi astronomiakierros kaupungin ulkopuolella, lyhyen ajomatkan päässä. Opas oli italialainen nuorimies, joka kertoi meille taivaankappaleista espanjaksi ja englanniksi. Ensin makasimme pimeässä heinillä peitettyjen penkkien päällä selällään taivasta tarkkaillen ja kuuntelimme oppaan selostusta eri tähdistä, tähtimuodostelmista ja planeetoista. Sitten oli tauko, joka aikana syötiin ja lämmiteltiin kuumaa juomaa särpimällä ja tartuttiin sen jälkeen kaukoputkiin, joilla näki mm. Saturnuksen ja Jupiterin. Edellisenä iltana lämpötila oli ollut kymmenen astetta pakkasen puolella, nyt oltiin sentään onneksi varsin lähellä nollaa, mutta hieman vilu tuli silti.

Astronomiakierros oli reissun ainoa pieni pettymys, vaikken sitä nyt niin kovasti viitsinyt harmitella. Vaikka Atacaman kuiva, viileä ja valosaasteelta suojassa oleva autiomaa tarjoaa maailman parhaat puitteet tähtitieteilijöille ja meille tavallisille bongareille, tämän illan saldo oli pettymys, sillä taivas ei ollut niin musta ja tähdet ja planeetat niin kirkkaita kuin ne hyvällä säällä ovat.

Chilen Atacamassa sijaitsee muuten maailman suurin avaruusobservatorio Alma, 5 000 metrin korkeudessa.

Valitettavasti tähdet eivät näkyneet tämän paremmin, mutta ehkä kuvasta saa käsityksen siitä, kuinka täynnä taivas niitä oli

Neljäntenä päivänä vuorossa olivat lagunas altiplánicas eli Miscanti- ja Miñiques-järvet, Piedras Rojas ja Kauriin kääntöpiiri. Oppaana oli tällä kertaa todella puhelias ja työlleen omistautuva chileläismies, joka oli asunut vuosia Keski-Euroopassa ja omaksunut ehkä siellä täsmällisyyden hyveen. Hän oli todella tiukkana siitä, että aikatauluja noudatettaisiin, mistä pidin. Ilokseni ryhmän kaikki jäsenet ymmärsivät espanjaa tai oppaan puhumaa portugalia. Tänä päivänä näimme ketun tien vieressä seisomassa, upeita Chilen flamingoja, vizcachoja (kaninnäköisiä mutta komeahäntäisiä jyrsijöitä) ja erilaisia kamelieläimiä. Itse Piedras Rojas on suljettu eikä punaisten kivien päälle pääse seisoskelemaan mutta läheiselle näköalakukkulalle voi sentään kiivetä ihastelemaan jäätynyttä vuoristojärveä ja ruosteenruskean, valkoisen ja sinisen väreissä loistavaa maisemaa. Värjöttelimme hyytävässä tuulessa ja kävelimme todella hitaasti ettemme alkaisi kärsiä vuoristotautioireista. Chileläinen ruoka ei koko matkan aikana tehnyt mitään vaikutusta, mutta tällä reissulla söimme maukasta kasviskeittoa yksinkertaisessa lounasravintolassa retkemme loppupuolella.

Reserva nacional Los Flamencos aamuvarhaisella

Nyt ollaan jo yli neljässä kilometrissä. Lunta ei saanut mennä koskemaan, sillä turistien piti pysyä rajatulla alueella ja oppaat kyllä pysäyttivät satunnaiset toikkaroijat

Laguna Miñiques

Laguna Miscanti

Näkymä alas Piedras Rojasin näköalakukkulalta

Lähtöpäiväni aamuna heräsin jo kolmen maissa aamuyöstä, sillä oli aika lähteä 4 200 metriin geysireitä katsomaan. Riokämppis neuvoi pukemaan päälle kaikki vaatteet, mitä repusta suinkin löytyy, vaikka palelisin kuulemma siitä huolimatta. Hän oli sekä Tatiossa että edellisen päivän Piedras Rojas -reissullaan nähnyt, miten osa turisteista oli ollut liikkeellä aivan liian kevyessä vaatetuksessa, ja lopulta he olivat joutuneet kököttämään autossa, koska heitä oli palellut aivan liikaa ulkona lumipyryssä ja viimassa.

Maailman noin tuhannesta toimivasta geysiristä 38 sijaitsee El Tatiossa, joka on eteläisen pallonpuoliskon suurin ja maailman kolmanneksi suurin geysirkenttä. Koko matkan geysireille torkahtelin viltin alla pikkubussissa, jossa tällä kertaa oli pääosin englanninkielinen ryhmä. Eron huomasi siitä, että jo ennen kukonlaulua osa matkalaisista jutteli suht kovaan ääneen ja pirteänä, latinoiden ja minun joko nukkuessa tai toivoessa hartaasti, että jatkuva puheenpölinä viimeinkin loppuisi. Kohtaamiini australiaisiin ja yhdysvaltalaisiin matkailijoihin verrattuna latinot ovat ihanan vähäpuheisia ja hiljaisia.
 
Tatiolle päästymme selvisi, että vaikka pakkasta oli vain 12 astetta, se tuntui 32 asteelta, sillä ilma oli tietysti varsin kosteaa. Minulla ei ollut reissussa kunnon vaelluskenkiä vaan ainoastaan lenkkarit, joiden ajattelin olevan koko Chilen-matkaa ajatellen järkevä valinta, joten varpaat olivat tietysti jäässä alta aikayksikön, villasukista huolimatta. Pää pysyi kuitenkin lämpimänä alpakkahuivin, paksun pipon ja hupun ansiosta. Kävelimme geysirkentällä parisenkymmentä minuuttia kuunnellen oppaan selostusta ja ihastellen vesisuihkuja ja kuuman veden putputusta. Käsien jäätyminen ei haitannut, sillä halusin ottaa paljon kuvia ja se auttoi kestämään pientä epämukavuutta.

Pian aurinko nousi vesihöyrypilven takaa, mikä oli aivan uskomaton näky. Lämpötila nousi saman tien tuntuvasti ja aamupalaa auton ulkopuolella syödessämme en enää palellut. Minua kuitenkin hieman huippasi, joten istahdin pieneksi hetkeksi takakonttiin. Syötyäni vähän olo kuitenkin normalisoitui enkä kertonut huimauksesta oppaalle. Jostain syystä minun on vaikeaa myöntää heikkouttani tällaisissa tilanteissa ja koetan piilottaa oireeni muilta. Seuraavaksi eräs seurueen nuorista miehistä istahti alas kalpeana, kärsien heikotuksesta. Hänellä meni pidempi aika toipua pahasta olostaan, ja opaskin huomasi tilanteen ja kehotti juomaan kahvia mutta välttämään syömistä. Kohta nuorimies oli onneksi hänkin tolpillaan.

Putana wetland, jossa kävimme bongailemassa lintuja. Tämänkertainen opas tuntui tietävän niistä kohtalaisen paljon

Palattuani geysir-reissulta minulla oli useampi tunti aikaa hengailla hostellilla, josta olin kirjautunut jo ulos. Hostelli oli kaikin puolin nappivalinta ei vain siisteytensä ja loistavan sijaintinsa takia vaan myös siksi, että sen omistaja ja henkilökunta olivat todella ystävällistä väkeä ja siellä tutustui helposti muihin matkalaisiin. Ainoa pieni välikohtaus sattui eräänä yönä puoli yhden maissa, kun heräsin kadulta, aivan ikkunamme alta, kuuluvaan kovaääniseen huutoon. Pian joku alkoi hakata ovea ja rämpyttää ovikelloa vaatien päästä sisään, por favor. Äänistä päätellen huutajina oli yksi tai kaksi humalaista naista. Koska huoneemme uusi asukas oli vielä tähtiä bongaamassa, pidin teoreettisesti mahdollisena, että hän olisi hukannut avaimensa ja juonut itsensä känniin ja vaati nyt päästä sisään. Vaikka kyseessä oli vain 18-vuotias ihminen, hän oli keskusteluistamme saamieni mielikuvien perusteella kuitenkin poikkeuksellisen kypsä enkä voinut uskoa metelöijän todella olevan hän, mutta kun mekkala jatkui minuutista toiseen eivätkä sen aiheuttajat tuntuneet haluavan luovuttaa, huokaisin ja laskeudun alas yläsängystä. Kengät jalkaan ja ovelle, jonka läpi selostin, että respa ei ole auki ja täällä halutaan nukkua, joten olkaa hyvä ja poistukaa. Poliisilla uhkailukin kävi mielessä, mutta niin pitkälle ei tarvinnut mennä, sillä häiriköt antoivat periksi ja poistuivat.

Seuraavana päivänä uusiseelantilaiset sanoivat hieman pelänneensä, kun heidän ikkunaansa oli alettu takoa ja arvanneensa heti, että häätäjä olin minä. Juteltuani paikan omistajan kanssa kävi selväksi, että keittiössä ovat kaikki tärkeät numerot kaikenlaisten kriisien varalle, ja jos metelöijät eivät olisi suostuneet lähtemään, soitto hänelle ja poliisit olisivat olleet nopeasti paikalla. 

Vastasiko Atacama odotuksiani? Kyllä vain. Jos kuvittelee autiomaan olevan tylsä paikka, erehtyy pahasti, sillä Atacamalla on tarjottavana niin monenlaista maisemaa ja luonnonihmettä, että nähtävää riittää helposti viikoksi. Parin kolmen päivän takia näin kauas ei kannata matkustaa, ellei sitten ole tulossa Bolivian puolelta, jossa on ehtinyt jo nauttia Salar de Uyunin maisemista. Atacaman-reissu ei ole halpa, joten ihan kengännauhabudjetilla sitä ei kannata tehdä. Majoituksesta voi koettaa säästää, eikä päivässä tietenkään tarvitse syödä kahta lämmintä ateriaa ainakaan ravintolassa. Hostelleissa on usein ruoanlaittomahdollisuus, ja kasviksia saa edullisesti torilta. Parasta Atacamassa oli rauha ja hiljaisuus ja oman pienuuden kokemus. Mitä luksusta onkaan saada olla välillä yksin.