Kun kaiken pitää tapahtua yhdessä rytäkässä

Perussa kaikki tapahtuu joulukuussa, tapaa mieheni sanoa. Opettajana väittäisin, että töitä riittää kiitettävästi jokaiselle kuukaudelle tammikuuta lukuun ottamatta, mutta kouluvuoden loppu on etenkin nykyisessä työpaikassa tupattu vähän liian täyteen. Lokakuun puolella oli Family Day, johon väkersimme oppilaiden kanssa myytävää - kierrätysmateriaaleista valmistettuja leluja - kädet rakoilla parin viikon ajan. Kun siitä selvittiin, olen muun muassa askarrellut lauantai-iltana partaa Magic Dayhin, Halloweenin vastineeseen, ja vitsaillut miehelle, ettei hän varmaan koskaan aavistanut joutuvansa avustamaan vaimoa parranlaitossa. Magic Dayta edeltävänä päivänä juhlimme oppilaiden kanssa kreolimusiikin päivää. Olin ajatellut opetella opettajien flashmob-tanssin koreografian yhdessä illassa, mutta väsymys vei voiton ja lopulta tyydyin istumaan katsomossa oppilaideni kanssa, jotka koettivat yllyttää minuakin tanssimaan.  

Tässä kuussa edessä ovat yksi launtaityöpäivä, jolloin pitäisi markkinoida koulua mahdollisille tuleville asiakkaille, kuun viimeisenä perjantai-iltana järjestettävä Art Show, sitäkin isompitöinen kaksipäiväinen Science Fair, lähes jokapäiväiset joulujuhlaharjoitukset ja ylimääräinen tanssityöpaja, jossa pitäisi esitellä tanssiprojekti, jonka on toteuttanut tänä vuonna (Eihän meillä ole ollut sellaista!) On myös kalliin yksityisen yliopiston meille räätälöimä erityispedagogiikan verkkokurssi, joka kestää koko marraskuun ja jonka hyväksyttyyn suorittamiseen saan kielipuolena uppoamaan hyvinkin kaksi iltaa viikossa, mutta niin vain onnistun pääsemään tenteistä läpi. Onneksi aihe on mukaansatempaava ja materiaali äärimmäisen käytännönlähestä ja hyödyllistä työssäni. 

Marraskuun alussa olivat lapsen syntymäpäivät, joiden valmisteluun upposi myös jonkin verran energiaa, vaikka jaoimme järjestelyvastuun miehen ja anopin kanssa ja valtavana apuna oli myös täkäläinen suomalaisystävä, joka leipoi kakut. Kakut, sillä synttäreitä juhlittiin perulaiseen tapaan kolmena päivänä eri ihmisten kanssa ja kolmannen synttäripäivän aamuna lapsi jo itsekin väsähtäneenä totesi, että hän ei haluaisi enää juhlia. Tänä iltana valikoin vielä ne juhlissa otetut valokuvat, jotka teetämme paperikuviksi. Sain ensimmäistä kertaa elämässäni idean palkata juhliin ihan ihkaoikean valokuvaajan, jonka otokset olisivat hieman toista kuin omat kännykkäkameraräpsäisyt. Sitä paitsi kuvaajan läsnäolo vapautti minut kuvausvastuusta. 

Näin loppuvuodesta pitää alkaa myös miettiä päättöarviointia, joka ei koulussamme ole mikään pikkujuttu vaan kahden ja puolen viikon intensiivinen kirjoitusurakka, sillä kirjoitamme oppilaille sivun verran sanallista arviota valokuvien kera, minkä lisäksi he saavat kvantitatiiviset todistukset arvosanoineen. Yksi päivä (7.30 - 15.30 ilman taukoja) menee siihen, että jaamme todistukset vanhemmille ja kerromme heille tarvittaessa vaikka juurta jaksaen, miten lapsella menee ja miten voimme yhdessä auttaa häntä parantamaan eri osa-alueilla. On myös hätäkokouksia vanhempien ja terapeuttien kanssa, monenlaista raportointia ja oppimateriaalien järjestelyä ensi vuotta varten, vaikka uudet luokkamme paljastetaankin vasta helmikuun alussa. Kerroinko jo, että aion jatkaa ainakin toisen vuoden? Työnantaja on ollut tyytyväinen työpanokseeni ja minulle on väläytelty, että voisin jatkaa saman ikäluokan kanssa, mikä on ollut toiveeni.  

Tässä kuussa täytyy myös alkaa tehdä tarkempaa Suomen-matkasuunnitelmaa sekä varata bussi- ja junaliput. Joulupäivänä koittaa ensimmäinen reissu kotimaahan kahteen vuoteen.

Toisin kuin Suomessa, Limassa sää vain paranee vuodenvaihdetta lähestyttäessä. Aurinko nousee jo puoli kuudelta, mikä auttaa huomattavasti aivojani heräämään, kun hääräilen tuohon kellonaikaan keittiössä. Ehkä tämä siis tästä, kuten kaikkina aiempinakin vuosina. Yksi asia kerrallaan. Jos illalla väsyttää ja työt on jo tehty,  menen nukkumaan kahdeksalta saadakseni kaivattua lepoa. Edellisessä työpaikassa käytin valtavasti aikaa kirjoittaessani listoja tehtävistä, jotka minun on vielä tehtävä ja päivittäessäni noita pitkiä listoja. Nyt kalenterissa on yllättävän vähän merkintöjä ja stressitasokin toistaiseksi vielä suhteellisen matala, mihin vaikuttaa eniten varmasti se, etten ole yksin vaan minulla on työpari vastuutta ja työtä jakamassa. Olemme opettajina niin erilaiset, että parhaina päivinä yhteistyö on varsin saumatonta, koska täydennämme toisiamme ja olemme molemmat taitavia niissä asioissa, joissa toisella on vaikeuksia.

Blogi hiljenee todennäköisesti siihen saakka, kunnes kesäloma hieman ennen joulua koittaa ja saan pidetyksi seuraavan vapaapäivän.