Latinalaisen Amerikan pahin humanitaarinen kriisi?

Tänään kuulemani vitsin mukaan Venezuelassa oli seitsemän richterin maanjäristys, mutta kukaan ei kuollut, koska kaikki olivat paenneet maasta. Jos pysytään asialinjalla, lähtijöitä on tuhansia päivässä, eikä kriisin loppua näy. Maasta arvioidaan lähteneen jo lähes kaksi ja puoli miljoonaa ihmistä, mikä on noin 7 prosenttia maan väkiluvusta. Venezuelalaisten pakoa kotimaastaan on verrattu syyrialaisten Eurooppaan suuntautuneeseen pakoon, ja se on yksi Etelä-Amerikan suurimmista muuttoliikkeistä. 

Varakkaimmat lähtijät jättivät Venezuelan ensin, ja osa heistä pakeni Yhdysvaltoihin tai Espanjaan. Lähtijöistä yli miljoona on asettunut rajanaapuri Kolumbiaan, mutta monet jatkavat matkaa kohti etelää. Moni kävelee viikkoja. Aiemmin naapurimaihin pääsi varsin helposti Andien yhteisön henkilökortilla, mutta maat kuten Ecuador ja Peru ovat alkaneet kiristää maahantuloa ehtoja ja vaatia venezuelalaisilta passia. Elokuussa Ecuadorissa julistettiin jo hätätila kolmessa maakunnassa maahanpyrkijöiden ruuhkautettua raja-asemat ja tultua maahan suurina joukkoina. Tuolloin uutisoitiin, että maa vastaanottaa 4 200 venezuelalaista päivässä. Samassa kuussa Brasiliassa hyökättiin venezuelalaispakolaisten leireihin rajakaupunki Pacaraimassa, ja yli tuhat venezuelalaista palasi henkensä hädässä takaisin kaoottiseen kotimaahansa. 

Venezuelalaiset eivät pakene vain siksi, että he ovat kyllästyneet Maduron hallintoon ja etsivät parempaa elintasoa vaan ennen kaikkea siitä syystä, että jätti-inflaation runtelemassa kotimaassaan heitä ja heidän perheitään uhkaisivat nälkäkuolema ja sairaudet, joiden hoitoon ei ole tarjolla lääkkeitä. Öljynviennistä täysin riippuvainen maa suistui kriisiin, kun öljyn maailmanmarkkinahinta putosi, eikä hallitus osannut hoitaa tilannetta parhaalla mahdollisella tavalla.

Peruun saapuu noin 1 300 venezuelalaista päivässä. Yhteensä maahan arvioidaan paenneen 400 000 ihmistä. Se on toiseksi suurin luku Kolumbian jälkeen. Täällä uutisoidaan, että Unicefin mukaan maahan saapuneista venezuelalaislapsista valtaosa kärsii jonkinasteisesta aliravitsemuksesta. Lapsilla on usein ripulia ja hengitystieinfektioita, jotka ovat iskeneet raskaan ja pitkän pakomatkan aikana. Suurin osa Peruun saapujista asettuu Liman metropolialueelle. Heitä näkee ja kuulee lapsen päiväkodissa ja ravintoloissa tarjoilijoina. Heitä on kaduilla ja liikennevaloissa myymässä arepoja ja busseissa kaupittelemassa makeisia tai räppäämässä lanttien toivossa. Kuten arvata saattaa, naisista osa on ajautunut prostituoiduiksi joko muiden vaihtoehtojen puuttuessa tai siksi, että heidät on huijattu bisnekseen eikä poispääsy ole helppoa, koska heitä uhkaillaan ja kiristetään jatkamaan alalla.   

Perun presidentti Martín Vizcarra esitti syyskuussa lausunnon, jossa hän sanoi, että nyt ollaan tulossa siihen pisteeseen, jonka jälkeen venezuelalaisten työllistyminen Peruun ei ole enää kovin realistista. Venezualan kriisi on muuttumassa perulaisten ongelmaksi, tiivisti presidentti. Viime aikoina olen huomannut, että kansalaisten suhtautuminen pohjoisesta tulleisiin naapureihin on muuttunut uteliaasta nihkeämmäksi, etenkin kun he ovat kuulleet ryöstöistä ja muista rikoksista, joihin pieni osa tulijoista on syyllistynyt. Venezuelalaisten tilanne ei ole kadehdittava: jos heillä ei ole työlupaa, elanto pitää usein tienata katukaupustelijana. Kaduilla heidän maanmiehensä ovat jo hyvin edustettuina ja kilpailu asiakkaista on kovaa. Varattomuus, turvaverkkojen puute ja suoranainen nälkä ajaa osan masennuksen ja ahdistuksen kuiluun. Suurin riski on niillä, jotka ovat tulleet maahan yksin ja joilta puuttuu lattarimaissa sananmukaisesti elintärkeä perheen tuki.     

Aloin itse kiinnittää huomiota ympärilläni oleviin venezuelalaisiin jouluna, jonka vietimme rannalla anopin, miehen ja lapsen kanssa. Rantaravintolan tarjoilijoista valtaosa näytti pitkänhuiskeilta karibialaisilta ja puhui Venezuelan aksentilla, joka poikkeaa huomattavasti perulaisesta. Kun aloitin työt uudessa koulussa helmikuussa, venezuelalaisia ei vielä näkynyt palkkalistoilla, mutta syksyn edetessä heitä palkattiin siivoojiksi, apuopettajiksi ja puutarha-apulaisiksi. Pidin heistä välittömästi. Hieman varautuneiden ja välillä hieman itsetietoisten limalaisten jälkeen venezuelalaiset olivat kuin tuulahdus avoimesta, nauravaisesta ja elämäniloisesta karibialaisesta kulttuurista, vaikka heidän elämänsä olikin pahasti myllerryksissä ja heitä kalvoi huoli kotimaahan jääneistä sukulaisista ja ystävistä. Toki kommunikointia hieman haittasi se, etten oikein ymmärtänyt heidän puhettaan ja jouduin välillä joko nyökyttelemään hölmönä tai kysymään kolmesti, mitä sanoitkaan. Eräs siivoojapojista vitsaili, etten tykkää jutella hänen kanssaan, mihin kommentoin, etten ymmärrä sinua, koska minut on ohjelmoitu tulkitsemaan vain perulaisten puhumaa espanjaa.

Eräästä naispuolisesta työkaverista on ehtinyt tulla läheisempi, sillä hän on auttanut paljon luokassamme. Etenkin kimppakyytimatkoilla nainen on kertonut minulle ja työparilleni elämästään ehkä noin kahden kilometrin päässä mukavasta, rauhallisesta ja erittäin keskiluokkaisesta asumalähiöstäni, johon hänellä saattaa jopa olla näköyhteys kukkulaltaan. Hänen maailmassa talot nimittäin rakennetaan korkealle, usein vaikeakulkuiselle kukkulalle, ja siellä elämä on kovaa. Se on niin kovaa, että monet naapurit eivät jaksa uskoa tulevaisuuteen vaan bilettävät ja laiminlyövät lapsiaan. Siinä maailmassa omaa viisitoistavuotiasta tytärtään saa pitää tiukassa liekanarussa, jotta tämä ei suistuisi juomaan ja käyttämään huumeita kuten vuokraemännän samanikäinen tytär. Eräänä päivänä nainen kummasteli, miksi hänen perulaiset naapurinsa vaikuttavat niin apaattisilta eivätkä yritä keksiä liikeideoita kohentaakseen elintasoaan. Hän itse omisti kotimaassaan ompelimon ja sanoi, että jos ei olisi töissä koulussa ja satunnaisesti myisi kahvia ja kaakaota, hän alkaisi tehdä korjausompelua tai valmistaa vaatteita. Jotain pitää tehdä. Vastasin, että monet naapurisi varmasti kärsivät masennuksesta tai vähintäänkin ovat menettäneet uskonsa siihen, että tulevaisuudessa voisi siintää mitään parempaa kuin jokapäiväinen kituuttaminen. Kun katson tätä työkaveriani ja kuulen hänen hersyvän naurunsa joka päivä, minun on välillä vaikeaa edes muistaa, että hänellä on kannettavanaan suuria suruja ja traumoja, paljon huolta ja murhetta. Ne surut eivät purkaudu, kun oppilaita on paikalla, mutta kun olemme aikuisten kesken, hän saattaa paljastaa ne. 

Saavun työpaikalle yleensä varsin aikaisin ennen muita opettajia, jolloin siellä ovat vartijoiden lisäksi vain siivoojat, huoltomies ja puutarhuri. Eräänä tällaisena aamuna lampsin haukotellen keittiöön valmistamaan pikakahvia ja avasin keskustelun venezuelalaisen puutarhuriapulaisen kanssa. Selvisi, että mies oli tehnyt kotimaassaan töitä asianajotoimistossa jo liki kymmenen vuoden ajan vakituisena työntekijänä. Puku ja valkoinen paita vaihtuivat Limassa puutarhurin rentoon asuun ja mielen täytti huoli äidistä, joka ei ollut tullut mukana Peruun. Yhdessä tämä mies ja hänen keski-ikäinen maanmiehensä, joka oli hypännyt kone- ja metallialalta siivoojaksi, kertoivat minulle siitä, mitä Perun-keikka on opettanut. "Kun palaan Venezuelaan, siedän epävarmuutta paremmin ja olen kovempi työmies. Nyt tiedän, että elämässä joutuu ponnistelemaan kovaa saavuttaakseen sen, mitä haluaa", toinen miehistä sanoi vakavana. Molemmilla oli kauniita muistoja kotimaastaan ajoilta, jolloin elämä siellä oli vielä hyvää ja varsin keskiluokkaista ja oman kodin ostaminen täysin realistinen haave toisin kuin Limassa. Lehtiuutisten mukaan suurin osa venezuelalaisista maahantulijoista aikoo jäädä Peruun, mutta näille miehille oli selvää, että kun Nicolás Maduro ennen pitkää saa kenkää ja maan tilanne paranee, he palaavat. "Vaikka elämä on vaikeaa, kyllä tämä kokemus kasvattaa ja opettaa", miehet tuumivat. Toivotin miehille mukavaa päivää ja poistuin kahvikuppini kanssa mykistyneenä. Jos usein tunnenkin, että jokapäiväiset työpaikkakeskustelut ovat melko yhdentekevää small talkia, tämä kohtaaminen tuntui sielussa asti.  

Jokunen viikko sitten huomasin erään Limassa asuvan venäläisnaisen kyselevän, olisiko kenelläkään Venezuelan humanitaariseen kriisiin havahtuneella halua lahjoittaa vaatteita, lastenrattaita, leluja, vaippoja, kodintarvikkeita ja muuta hyödyllistä perheille, jotka ovat tulleet tänne mukanaan vain päällä olevat vaatteensa ja jotka asuvat nyt Liman köyhimmillä alueilla. Otin naiseen yhteyttä, valikoin ja pesin vaatteita, pyysin lasta päättämään, mitkä leluistaan hän haluaa lahjoittaa lapsille, joilla ei ole mitään, ja pakkasin pari nyssäkkää valmiiksi. Sovittuna aikana ystävällinen hyväntekijä haki hyvin vaatimattoman lahjoitukseni ja sanoi toimittavansa sen perille. Tänään venäläisnainen lähetti minulle valokuvia iloisista naisista ja lapsista runsaiden vaate- ja lelulahjoitusten keskellä. Yhdessä kuvassa hymyilevä nainen piteli lapseni vauva-aikaista yöpukua, jonka pois antamista olin harkinnut kahdesti, koska sen oli lahjoittanut minulle hyvin rakas ihminen. Onneksi minulla oli aurinkolasit silmilläni, kun avasin viestin. 

Ennen chavinismia Venezuela oli alueensa mittakaavassa hyvinvoiva ja vauras öljymaa, johon muutettiin Euroopasta ja muista Latinalaisen Amerikan maista vauraamman elämän toivossa ja jossa keskiluokan osuus oli suuri. Romahdus on ollut totaalinen ja maassa asuminen on käynyt todella vaikeaksi; ihmiset näkevät nälkää ja pelkäävät sairastumista ja turvallisuusjoukkojen käyttämää väkivaltaa. Emme lähde siksi, että haluamme - lähdemme pakosta, on venezuelalaisten viesti. Kaikki työkaverini ovat valmiita lähtemään heti, kun se on mahdollista. Kun he ja heidän maanmiehensä ja -naisensa palaavat kotiin, haluaisin heidän pystyvän muistamaan ennen kaikkea sen kaiken hyvän, mitä heille Perussa tapahtui, kaikki hymyt ja hetket, joina joku pysähtyi ja halusi kuulla heidän tarinansa.