Huánuco viisi vuotta myöhemmin

Niin nopeasti ja huomaamatta menee aika ja niin paljon on pelkästään Perussakin kiinnostavia matkakohteita, että vasta nyt, viisi vuotta Huánucosta muuttoni jälkeen, lähdin käymään vanhoilla kotikulmilla. Päätin viettää kuuden päivän lomastani kaksi päivää Huánucossa ja kolme Tingo Mariassa, hurmaavassa sademetsäkaupungissa, joka tunnetaan porttina Amazonian sademetsiin. Viimeinen lomapäivä eli tämä maanantai kuluisi levätessä ja huomiseen työpäivään valmistautuessa. Taitoin matkan mennen tullen linja-autolla, en lentäen, ja vaikka parhaiden kuljetusfirmojen yöbussit ovat tilavia ja mukavia, en oikein osaa nukkua, ellen ole täysin makaavassa asennossa. 

Hekumoin etukäteen ajatuksella, että pääsisin Liman epävakaista kevätkeleistä Huánucon ihanaan, kuivaan ja lämpimään ilmastoon. Päästyäni perille keskiviikkoaamuna paikalliset valittivat, että kaupungissa oli satanut edellisestä päivästä alkaen. Aamu oli hieman kolea, ja tihkusateessa lähdimme matkaseuralaiseni kanssa tarpomaan kohti hotellia. Se sijaitsi niin lähellä bussiasemaa, etten halunnut ottaa mototaksia. Puolessa vuosikymmenessä ehtii kuitenkin näköjään unohtaa yhtä ja toista, ja huomasin pian lähteneeni kävelemään väärään suuntaan. Miten kaupunki voikin näyttää niin erilaiselta? Huomattuani olevani hieman hukassa etsin kahvilan, jossa tankkasimme aamupalaa ja koetin lepytellä päänsärkyä kahvilla ennen kuin otimme mototaksin hotellille. Mototaksikuski ei ollut paikallisia vaan Liman naapurista Callaosta, eikä hänellä ollut selvää käsitystä siitä, paljonko matkan pitäisi maksaa. Siinä me kaksi ulkopaikkakuntalaista pähkäilimme sopivaa taksaa ja pääsimme nopeasti yhteisymmärrykseen.

Hotellissa oli aamutuimaan vapaana vain kuudennen kerroksen huone, jonne kipusimme hissin puuttuessa rappuja pitkin. Valvotun yön jälkeen kärsin edelleen kovasta päänsärystä, joten lepäilimme hetken ennen kuin lähdimme ulos tutkailemaan, miten kaupunki on muuttunut. Olihan se muuttunut kovastikin. Toisen isäntäperheeni kotikulmille oli rakennettu hulppea verotoimisto ja merkkivaateliike, ja parin korttelin päähän noussut kauppakeskus, jonka olemassaolosta olin kyllä kuullut jo kaksi ja puoli vuotta sitten, kun saksalainen vapaaehtoistoveri kävi Huánucossa uusintavisiitillä. Rähjäisten asuinrakennusten ja kapeiden, huonokuntoisten jalkakäytävien keskeltä uudet hienot pytingit pistivät silmään. Myöhemmin päivällä meille tarjottiin neljännen kerroksen huonetta, johon majoituimme loppuajaksi. Valitsin hotellimme muistaakseni ennen kaikkea siksi, että sen ystävällistä palvelua oli kehuttu, eikä valintaperuste ollut mennyt pieleen. 

Seuraavana päivänä vesisade jatkui. Yleensä Huánucossa kannattaa vierailla huhtikuun ja lokakuun välisenä aikana, jos haluaa vältellä sateita. Touko-elokuussa on vähän viileää eivätkä päivälämpötilat nouse paljon yli 20 asteen, mutta elokuun jälkeen lämpenee. Paikallisten mukaan viime aikoina on kuitenkin ollut koleaa, ja kuulin taas kerran puuskahduksen "ilmasto on muuttumassa". Sadekausi vaikuttaa alkaneen kolmisen viikkoa etuajassa. Sateesta välittämättä olimme liikkellä kesähepenissä, sillä optimistisesti uskoin sään muuttuvan kyllä päivän edetessä, mikä tapahtuikin. Sitä paitsi Liman talveen tottunut ei ensimmäisenä palele Huánucossa. Päätin lähteä näyttämään seuralaiselle kaupungin käytännössä ainoaa nähtävyyttä, Kotoshin temppeliä, jossa olin käynyt pari kertaa aiemminkin. Lähdimme matkaan mototaksilla liikkuvan oppaan kanssa ja kiertelimme tunnin verran temppelialuetta. Huánuco on meluisa ja ahdas kaupunki, jonka kapeilla kaduilla saa varoa taskuvarkaita ja joka puolella pöriseviä mototakseja. Siksikin tuntui mukavalta päästä viiden kilometrin päähän kaupungin ulkopuolelle, jossa kameraakin uskalsi käyttää ilman jatkuvaa huolta taskuvarkaista.

Plaza de Armas ei ollut paljon muuttunut. Suihkulähteen takana vaalimainoksia.

Kotoshin temppelialue

Arkeologit työssään

  
Vaikka Huánucoon on viimeisen kuuden vuoden aikana rakennettu kaksi modernia kauppakeskusta, joista toisessa on jopa elokuvateatteri ja vaikka siellä näkee jo muutamia kalliimman oloisia vaateliikkeitä ja kahvila-ravintoloita, ei kaupungin nuhjuinen ja nukkavieru perusilme on muuttunut mihinkään. Hyvin harvoilla paikallisilla on varaa asioida ylellisissä merkkiliikkeissä. Suurin osa kaduntallaajista elää aivan maailmassa eikä varmasti astu jalallakaan edes supermarketeihin, sillä niiden hintataso on aivan toista kuin torien. Kaupungin ulkopuolella viljellään maata, kaupungissa puolestaan käydään kauppaa. Vaikka palvelu on useimmiten ihan hyvää ainakin limalaisia usein vaivaavaan yrmeyteen tottuneen mielestä, ei kaupunki suoranaisesti hengi ystävällisyyttä ja vieraanvaraisuutta. Nyt vaalien alla vaalipropaganda täytti kadut: keskustorille oli pystytetty lava vaalitilaisuuksia varten ja kaduilla vilisi motakseja ja autoja, joiden katolla kovaääniset mainostivat eri ehdokkaita. Ilmapiiri tuntui jopa hieman jännittyneeltä.

Edelleen sain joitakin kertoja kuulla g-sanaa, vaikka selvästi aiempaa vähemmän. Vanhemmat ihmiset, jotka eivät ole tottuneet valkoisiin, viljelevät sitä pahaa tarkoittamatta. Emme liikkuneet ulkona pimeän laskeuduttua, sillä ensimmäisenä iltana olimme liian väsyneitä ja toisena satoi rankasti. Kävimme kuitenkin iltakävelyllä kaupunginosassa, jossa ensimmäinen isäntäperheeni asui. Samat rouvat kärvensivät possunlihaa grillissä kadulla, toisella oli vain nyt iso kasvain poskessaan. Vanhalla kotikadulla en ollut aivan varma, missä talossa asuinkaan, koska talon edessä kasvanut ja tunnistamista helpottanut puu oli kaadettu. Paluumatkalla vaihdoin nopeasti suuntaa, kun sivukadulla toikkaroi mies änkyräkännissä. Tunsin oloni ellen nyt turvattomaksi niin ainakin epämukavaksi, vaikka tilannetta kyllä selvästi helpotti se, että kannoin sylissäni lasta. Sillä kun oli suureen osaan paikallisista varsin myönteinen vaikutus, ja he osoittivat lapselle huomiota. Takaisin päin kävellessä mietin, etteivät ne 5-6 vuotta sitten käytössämme olleet varokeinot kuten halvimman kännykkämallin käyttö, vain välttämättömän taskurahan mukana kuljettaminen, hieman rähjäisten vaatteiden käyttö, korujen puute ja liikkuminen pimeällä vain porukassa ja myöhemmin illalla miespuolisen saattajan kanssa olleet yhtään ylimitoitettuja. Juttelin Huánucon turvallisuudesta myöhemmin Tingo Mariassa puheliaan mototaksikuskin kanssa, joka totesi, että oikeassa olet. Tingossa sinua ei ryöstetä mutta Huánucossa saa kyllä pitää varansa.

Nyt ymmärrän entistä paremmin, miksi kulttuurishokkini Huánucossa oli niin voimakas. En osannut kieltä, ensimmäisen majoittajani kanssa sukset menivät pahasti ristiin, kulttuurieroista yli pääseminen tuntui vaikealta, samoin paikallisista ystävien saaminen. Vapaaehtoistoverini olivat huomattavasti nuorempia ja vieläpä samasta maasta. Ensimmäisen vapaaehtoistyöpaikan työntekijä suhtautui minuun nihkeästi luultavasti siksi, ettei minusta juuri maahan saapuneena ja kielitaidottomana ollut riittävästi hyötyä lasten kanssa. Lisäksi onnistuin ensimmäisten vaikeimpien kuukausien aikana jatkuvasti syömään tai juomaan itselleni vatsataudin. Keittiössä torakat vilistivät pöydillä, jääkaappia ei ollut ja vatsa ei tottunut halpojen ravintoloiden hygieniatasoon. Sen sijaan että olisin itsepintaisemmin pyrkinyt pääsemään mukaan porukoihin ja sopeutumaan, käännyin sisäänpäin. Myöhemmin tilanne onneksi helpottui huomattavasti. Kun vertaan silloista ja nykyistä minääni, huomaan kulkeneeni hirmuisen matkan ja oppineeni valtavasti, vaikken vieläkään ole siellä, minne haluan päästä. Nyt tunnen kuitenkin jo kuuluvani tähän maahan ja pärjääväni. Se tuntuu aika mukavalta kaikkien vastoinkäymisten ja sopeutumisvaikeuksien jälkeen.