Epävarmuutta, sopeutumista

Seison pallokentän laidalla iltapäivän kuumimpaan aikaan. Varjoa ei ole. On vain lakki, aurinkolasit ja aurinkovoidetta ihon suojana. Katselen, kun lapset heittelevät palloa kohti koria. Yksi heistä lähtee kävelemään minua kohti hymyssä suin ja muutaman metrin päästä huikkaa esittelevänsä minulle pian heittotaitojaan. Vau miten hienoa, kannustan, ja nostan peukut pystyyn, kun pallo puikahtaa sukkana koriin taitavissa käsissä. Pian lapsi alkaa oma-aloitteisesti opettaa oikeaa heittotekniikkaa ympärillään oleville. Ehkä en sittenkään ole ollut häntä kohtaan liian ankara, vaikka olen monesti puhutellut niin tiukasti, että olen saanut hänet raivostumaan ja vuodattamaan kyyneleitä. 

Usein ajattelen, että opettamani lapset viettävät arkisin kanssani kuudesta seitsemään tuntia, mutteivät välttämättä ehdi nähdä vanhempiaan ollenkaan tai korkeintaan ohimennen aamupalalla tai illalla juuri ennen nukkumaanmenoa. Viikonloput eivät aina ole sen parempia, koska useat vanhemmat matkustavat paljon työnsä puolesta tai haluavat saada lomaa perheestä ja rentoutuvat mieluiten ystävien kanssa. Huomiontarve on huutava. Jos lapsen käytännössä kasvattaa nana, jota monet heistä tuntuvat saavan pompotella mielensä mukaan, onko ihme jos eivät vielä 7-8-vuotiaina osaa sitoa kengännauhojaan eivätkä saa kiskotuksi lenkkareita itse jalkaan? Onko ihme, jos lapsi ei käskemälläkään nosta kynää lattialta, koska "en minä sitä käyttänyt vaan joku muu", kun on aika siivota luokkahuone yhdessä? Kotona nana kulkee rätin kanssa perässä, mutta koulussa ovat vastassa niuhot maikat, jotka käskevät siivota kolmesti päivässä, kokeilla nauhojen sitomista ensin itse ja levittää itse aurinkovoiteen ennen ulosmenoa, sillä niin on jokaisen muunkin tehtävä.

Sitten ovat ne, joista oikein paistaa läpi, että kotona on oltu enemmän läsnä. On oltu vaativia muttei kuitenkaan liian ankaria. On koulutettu opettamaan vuoroa, puhumaan nätisti, olemaan sinnikkäitä eikä luovuttamaan herkästi. On lapsia jotka rakastavat järjestystä ja lajittelevat kynät värien mukaan purkkeihin ennen välitunnin alkamista. Kymmenen kertaa löydän matematiikan tehtävästä korjattavaa kuten peilikuvana kirjoitettuja numeroita. Joka kerta lapsi palaa valittamatta paikalleen, pyyhkii ja korjaa ja iloitsee lopuksi, kun tehtävä on täysin oikein. Ihastelen hänen kärsivällisyyttään ja kehaisen, että hänpä ei turhaudu tai luovuta helpolla. Yksi tarttuu mieluusti ja pyytämättä harjanvarteen. Yksi keksii leikin, jonka avulla saa koulukaverin syömään lounastunnilla edes jotain - normaalisti kun tämä ei koske ruokaansa vaan juoksee ympäri luokkaa. Vielä kun löytyisi leikki, jonka avulla saman lapsen saisi huolehtimaan itse tavaroistaan, osallistumaan opetukseen, olemaan karkailematta. 

Diagnooseja on erilaisia ja niin monella, että on ollut pieni pakko alkaa mieltää itsensä erityisluokanopettajaksi ja hakea lisää tietoa. Mitä tukea ja missä vaiheessa inkluusio-oppilaalle? Mistä tietää, toimiiko kielikylpy varmasti ja mitä teen sen ajan, kun valtaosa lapsista ei ymmärrä ja siten edes kuuntele, mitä heille sanon? Miten kohtaan huolestuneet ja kriittiset vanhemmat, jotka ovat itse vapaasta tahdosta valinneet koulun, jonka pedagogiikkaa he ovat kuitenkin jo kahden ensimmäisen viikon jälkeen halukkaita muuttamaan? Pitäisikö samaan aikaan kuitenkin opettaa lukemaan myös äidinkielellä, kuten oma intuitio sanoo? Mistä tiedän, teenkö oikein, oppiiko jokainen erityinenkin lukemaan vuoden loppuun mennessä, paksuneeko nahka kestämään kritiikin?   

On paljon vapautta ja samalla valtava vastuu. Olen töissä seitsemältä, lähden kotiin neljän tai viiden jälkeen, jatkan töiden parissa kotona melkein joka ilta. Kimppakyytimatka kotiin on päivän ensimmäinen tauko. Puhun oppilaille hengittämisen tärkeydestä, harjoittelemme erilaisia tekniikoita yhdessä. Meditaatiota ja joogaa joka aamu. Puoleenpäivään mennessä olen itse unohtanut hengittää, pysähtyä, lakata stressaamasta. Olen se työkaveri, joka juoksee ohi kireä ilme kasvoillaan, kuin sanattomasti kritisoiden jos joku toinen on istahtanut hetkeksi eikä vähintään vahtaa raisuja välituntileikkejä silmä kovana, heti valmiina puuttumaan. Vaikka en minä kritisoi.

Tietenkään en haluaisi olla tällainen, ja samalla tiedän, että näin tapahtuu, kun ylikuormitun ja epäilen omia kykyjäni. Samalla tiedän tilanteen helpottuvan, kun rutiineita tulee lisää, kun oppilaat on saatu paremmin ruotuun, kun aikaa on kulunut ja alan uskoa, ettei maailma romahda, vaikkei tärkeä sähköposti mene perille vanhemmille, koska minä mokaan. 

Tiedän että olemme työparini kanssa lujilla ja lisäkäsien tarpeessa, ja silti useimpina päivinä mietimme tilanteita naapuriluokissa ja tunnemme olomme onnekkaiksi, että meillä on juuri nämä oppilaat. Lapsi, joka turhautuu herkästi ja itkee jokaisen välitunnin päätteeksi kieltäytyen palaamasta luokkaan, tulee aamulla innoissaan selittämään, että kaveri kutsui hänet illalla elokuviin. Se on se sama erittäin vilkas kaveri, joka huolehtii levottoman lapsen syömisistä ja näyttää tälle tanssitunnilla, miten askeleet menevät.