Hyvästi pieni rakas

Molemmat kissamme oli leikattu, mutta se ei ihan aina riittänyt hillitsemään Mirrin menohaluja. Reilu viikko sitten se lähti kotoa reissuilleen ja oli pari päivää poissa. Huolestuin jonkin verran, sillä viime aikoina se oli tuntunut rauhoittuneen. Kun sunnuntai-iltana palasimme kotiin viikonlopun vietosta, näimme kissankin tulleen kotiin ja makaavan puutarhassa liikkumatta. Koska se ei heti ponkaissut ylos kiehnäämään jaloissamme ja pirissyt tuttuun tapaansa, tajusimme heti, etta nyt on jokin pahasti vialla. Mirrin vatsa tuntui kummalliselta eikä se halunnut liikkua, ei syödä eikä juoda. Yöksi se tuli eteiseen ja kipusi kaapin alle peittojen päälle nukkumaan mutta aamulla sen olo ei ollut yhtään parempi, pahempi vain. Yön aikana sille oli käynyt vahinko, koska se ei ollut pystynyt kipunsa takia menemään ulos tarpeilleen.

Vannotin miestäni viemään Mirrin välittomästi aamulla eläinlääkärille, ja koko päivän töissä olin kuin tulisilla hiilillä ja huolesta levoton. Mies ilmoitti jättäneensä kissan eläinlääkärin hoteisiin. Ilmeisesti se kärsi ummetuksesta eikä ollut syönyt eikä kunnolla juonutkaan päiväkausiin. Kissa oli heikossa kunnossa ja joutui tiputukseen, siltä otettiin verikokeet ja se ultrattiin. Iltapäivällä töistä tultuani kävelimme eläinlääkäriasemalle katsomaan rakasta lemmikkiä, joka tunnisti meidät mutta oli liian uupunut intoillakseen. En silti arvannut, etta sillä hetkellä kuulisin sen pirisevän äänen viimeistä kertaa. Eläinlääkäri kommentoi, etta onpa rauhallinen ja luottavainen kissa, ja sitähän Mirri oli. Verikokeiden tulokset eivät olleet vielä tulleet eikä eläinlääkäri oikein osannut sanoa, mikä - ummetuksen ja liian alhaisen ruumiinlämmön lisäksi - oli vialla. 

Hän antoi Mirrille lääkkeen ja koetti ruiskuttaa sen suuhun pienen määrän vettä. Se laukaisi kissassa epätoivotun reaktion ja se meni shokkiin. Henkilökunta alkoi elvyttää sitä ja lämmittää sitä hiustenkuivaajalla. Olin onneksi lapsen kanssa toimenpidehuoneen ulkopuolella, vaikka kuuluihan Mirrin valitus sinne asti. Mies tuli pian ovelle, pudisti päätään ja sanoi, että Mirri lähtee nyt, älä tule tänne. Parin minuutin päästä kissa oli kuitenkin vielä elossa, ja sovimme, että se jäisi yöksi klinikalle, jossa sitä pidettäisiin lämpimänä, ja seuraavana päivänä se olisi taas tiputuksessa.

Hiljaisina kävelimme kotiin, tietäen, että toinen samanlainen kohtaus ja kissa olisi mennyttä kalua. Kaksi tuntia siihen meni, että eläinlääkäri soitti ja kertoi, etta kissamme oli kuollut ja sen voisi hakea. Vasta silloin tulivat kyyneleet ja muistuivat mieleen edelliset hautajaiset, jotka puutarhassamme järjestettiin. Tuolloin vainaja oli melkein kahdenkymmenen vuoden kunnioitettavaan ikään ehtinyt siamilainen Tasha-kissa, nyt vasta kolmevuotias Mirri tai Pirri (eläinlääkärin papereissa Pirry). Muistan miten Mirri ja sen äiti Kissa peuhasivat hautakuopassa ymmärtämättä, mitä oli tapahtunut. Nyt kuopassa temmeltäisi vain Kissa.

Mies kaivoi haudan ja minä menin paikalle vasta anopin tultua makuuhuoneen ovelle sanomaan, että hautaus tapahtuu nyt. Mirrin ruumis oli vielä lämmin, ja se oli vainajanakin kaunis, kuin unessa. Hetken aikaa luulin, etta eläinlääkäri oli erehtynyt ja kissa heräisi ja tuhahtaisi, että mika kokous täällä on, mennään sisälle lämpimään. Halasin ja silitin pientä rakasta, annoin viimeisen suukon ja toivoin, ettei hetken tarvitsisi loppua niin nopeasti. Kun olin jättänyt hyvästini, lähdin pois, sillä en kestänyt katsoa hautausta, eikä minun onneksi tarvinnut siihen osallistuakaan. 

Luovuttaessaan pikku ruumiin eläinlääkäri kertoi, etta verikokeiden tulokset olivat olleet hälyttävät, mutta mieheni ei jäänyt kyselemään niistä tarkemmin. Sillä hetkellä se tuntui täysin toisarvoiselta, sillä mikään ei toisi kissaa takaisin. Ehkä me myös alitajuisesti suojelimme itseämme siltä mahdolliselta tiedolta, että eläinlääkäri ei ollut ottanut kissan tilaa riittävän vakavasti ja yrittänyt diagnosoida sen sairautta nopeammin. Miehen arvion mukaan lääkärille oli lopulta jäänyt tehtäväksi lähinnä antaa ensiapua kissalle, jonka vaivaa se ei ollut lyhyessä ajassa ehtinyt selvittää. 

Nyt meillä on vain yksi kissa, puolivilli Kissa, josta ei ole samanlaista iloa kuin eläväisemmästä ja hellästä pojastaan, jonka nau'unta oli pirinää. (Siitä lempinimikin.) Pirrin vibraatto huvitti, ja joskus aamuvarhaisella ärsyttikin, koska se uhkasi herättää koko talon vaatiessaan ruokaa ja palvelua sillä sekunnilla. Kauneimmat Mirriin liittyvät muistot meillä on niiltä ajoilta, jolloin Tasha alkoi olla liian vanha ja raihnainen pitämään huolta turkistaan. Mirri nuoli sen turkkia päivittäin ja piti Tashalle muutenkin seuraa. Vanhus seuraili pennun touhuja huvittuneena, vaikkei niihin itse jaksanut osallistua.

Onneksi Kissa sentään pelkällä olemassaolollaan tuo pientä lohtua. Aamulla ja päivällä se ei siedä kosketusta vaan kipittää karkuun, mutta välillä iltaisin se innostuu leikkimään ja juoksemaan yläkerrassa hullun lailla niin etta jymisee tai antautuu paijattavaksi. Syliin asti se ei sentään suostu. Vakavana Kissa seisoo aamulla ruokailuhuoneessa tapittaen ulos puutarhaan, jossa on vielä kynttilä haudan päällä. En tiedä, mitä se näkee tai ajattelee, kaipaako kissakaveria vai hyväksyyko uuden tilanteen kissamaisen mutkattomasti ennen kuin kipittää ruokakulholleen tyytyvaisenä siihen, että saa kerrankin syödä rauhassa.