Tanaan olen viihtynyt sormet mullassa, puutarhaletku yhdessa ja oksasakset toisessa kourassa. Aurinkoinen sunnuntaipaiva on ollut kuin luotu puutarhahommia varten. Pieni puutarhaterapia on ollutkin tarpeen, silla eilen saimme pomolta todella surullisia uutisia: eras rakastetuimmista tyotovereista oli kuollut. Tama viisikymppinen opettaja oli tunnettu kauniista hymystaan, jota han ei saastellyt. Muutamaa paivaa aikaisemmin oli tullut tieto, etta han oli saanut sairauskohtauksen, mutta olin koko ajan uskonut ja toivonut taman elamaniloisen ja hyvakuntoisen naisen toipuvan. Tuntuu niin epareilulta, etta taynna elamaa ollut kollega oli noin akkia repaisty tasta elamasta.
Toukokuussa meilla oli lauantaityopaiva, jonka vietimme koulumme toisessa toimipisteessa maalla hieman Liman ulkopuolella. Olin lahdossa kotiin boheemin kollegani G:n kyydissa, kun han huomasi, etta ajovalot olivat jaaneet koko paivaksi paalle ja akku tyhjentynyt. G:n pikkukoslalla olivat Limaan palaamassa meidan kahden lisaksi hanen aitinsa ja alle 1-vuotias lapsensa. Vartijat koettivat auttaa meita mutta autoa ei vain saatu kayntiin. Lopulta reksi kavi kuuluttamassa akkuongelmasta, ja valittomasti sen jalkeen hatiin tuli tyokaveri V, joka ei selvastikaan ollut antamassa apuvirtaa ensimmaista kertaa elamassaan. Asiantuntevasti han kytki kaapelit ja neuvoi rauhallisesti G:lle, mita tehda. Paasimme lahtemaan kotimatkalle eika auto hyytynyt sen aikana. Seka minulle etta G:lle V:sta tuli valittomasti pelastava enkeli, se ainoa, joka lotkautti korvaansa ongelmallemme.
Kun luin V:n menehtymisesta eilen, yllatyin itsekin, miten pahalta se tuntui. Kouluvuosi lahenee loppuaan, jouluun on enaa pieni hetki. Millainen joulu se mahtaa olla V:n omaisille? Miten lapset selviavat ilman aitiaan? Perussa hautajaiset jarjestetaan hyvin pian kuoleman jalkeen, ja myos V. saatetaan viimeiselle matkalle jo maanantaina. Huomiset tunnit on peruttu, mutta henkilokunta menee toihin tyoskentelemaan "suljettujen ovien taakse".
Vaikka tiedan, miten hauras omakin elamanlankani on, vaikka tiedan etta minun on oltava valmis hyvastelemaan kuka tahansa mina hetkena tahansa, vaikka olen ollut elamani aikana ainakin viisissatoista hautajaisissa ja lahtemisen tahdin ollessa hurjin jopa turtunut niihin, V:n poismeno koskettaa. Se tulee lahelle ja muistuttaa ettei tyo saisi olla aikaavievin asia elamassamme. Ei saisi olla, mutta yhteisessa tyopaikassamme se on. Vaikka tyotaan rakastaisi kuinka, onko se kuitenkaan kaiken kaytetyn ajan ja voimavarojen arvoista? Mielestani ei.
Oma isoisani haaveili kalastusreissusta Lappiin sitten, kun han olisi elakelainen ja ehtisi. Sellaista aikaa ei koskaan tullut, silla mies menehtyi 55-vuotiaana, nuorimman lapsen ollessa vasta 15-vuotias. Meilla on Limassa yhdysvaltalais-perulainen hieman paalle nelikymppinen ystava, joka on onnistunut hankkiutumaan sellaiseen asemaan, etta han on voinut sanoa hyvastit paivatyolle ja omistautua asioille, joista todella nauttii ja saa voimaa. Han muistuttaa meita ystaviaan ehtimasta paastyaan elamaan niin kuin tahdomme ja muistamaan kuolevaisuutemme. Vain harvalla meista on koskaan mahdollisuutta tehda kaiken aikaa juuri sita mita tahdomme, vapaana tyon ja muiden velvollisuuksien viidakosta, mutta silti taman ystavan elamanviisauksia ei tarvitse ohittaa etuoikeutetuille kuuluvana luksuksena. Meista jokaisella on mahdollisuus ellei suorastaan velvollisuus koettaa ohjata elamaamme siihen suuntaan, etta se suurimman osan ajasta tuntuisi hyvalta ja vapauttavalta.
Tata teemaa olen omassa elamassanikin pahkaillyt viime ajat, silla tulevaisuuden vaihtoehdot saattavat olla A ja B, joista A on asettuminen La Molinaan ja minka tahansa pyorailymatkan paassa olevan tyopaikan vastaanottaminen. Nain ollen asuisin haluamallani tavalla ja paasisin eroon Liman kammottavista ruuhkista. Vaihtoehto B tarkoittaisi ahtaita asumisoloja ja pitkaa tyomatkaa mutta ammatillisesti huikaisevinta mahdollisuutta ikina. Emme voisi asua La Molinassa, mutta parhaassa tapauksessa nauttisin tyosta niin paljon, etta minulle riittaisivat viikonloput taalla. Lisaksi tyo voisi toimia uskomattomana ponnahduslaitana tuleviin tyotehtaviin.
Kun joku kuolee, emme me oikeastaan sure hanta. Me suremme kaikkien niiden puolesta, jotka jaivat kaipaamaan, ja me suremme itsemme ja laheistemme puolesta, silla sama on edessa meillakin. Kukapa haluaisi muistutuksen kuolevaisuudestaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti