Lähdimme eilen viikonlopun viettoon La Molinan talolle iloisin ja huojentunein mielin - ensimmäistä kertaa kuukausiin minulla olisi edessä täysin työstä vapaat lepopäivät, ja mietimme miten lojuisimme riippumatossa ja puuhastelisimme pihamaalla ja keittiössä. Kun taksi toi meidät perille, täytyi hieraista pari kertaa silmiä, sillä näkymä, joka ennen oli ollut talolta päin katsottuna jotakuinkin tällainen:
olikin muuttunut tällaiseksi:
Miten korkea, suojaisa, pensasaita, joka oli aiemmin taannut mahdollisuuden kastella pihaa kalsareissa, oli yhtäkkiä kadonnut? Kadulla uskollisesti yli 25 vuotta partioinut vartija L. oli kaksi viikkoa sitten ehdottanut, että hän voisi leikata aidan, joka oli huonossa kunnossa. Mies sanoi, että mikäs siinä, mutta missään vaiheessa hän ei sanonut, että aitaa saisi jyrätä maan tasalle! Järkytys, suuttumus ja epätoivo olivat melkoiset illalla, kun mietimme, millä ihmeellä saisimme peitettyä näkymän kadulle. Toisin kuin naapurit, me emme rakentaisi kolme metriä korkeaa aitaa talomme ympärille.
Saimme L:n kiinni, ja hän kertoi aidan olleen läpimätä. Kerroimme ymmärtävämme sen, mutta päätös oli silti meidän, eikä L:n olisi pitänyt tehdä sitä puolestamme. Yllätyksekseni hän ymmärsi ja myönsi toimineensa väärin, pyysipä anteeksikin. Asia selvä. Nyt täytyi vain hyväksyä tapahtunut, miettiä turvajärjestelyt uudelleen ja alkaa kasvatella aitaa. Vuodessa meillä pitäisi taas olla pensasaita, jota L. lupasi kastella poissaollessamme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti