Pohdintaa ensi vuodesta

Sairausloman jälkeen puuhaa on riittänyt, vaikka sijaiseni jatkoikin hommia vielä viikon ja saimme jaettua vastuuta. Kahtena ensimmäisenä päivänä sain korjattavaksi pinon kokeita, kirjaesitelmiä sekä kuullun ja luetun ymmärtämisiä, mutta en ehtinyt juuri syventyä niihin, sillä viikko oli omistettu kunnianhimoiselle näytelmäprojektille, joka oli alkanut kolme viikkoa aikaisemmin. 

Kaikki liikenevä aika meni näytelmän parissa ja tuntui että laiminlöin kaikki toisen opettamani luokka-asteen oppilaat. Torstaina ja perjantaina työpäivät venyivät 12-tuntisiksi. Vielä päivää ennen esitystä olin siinä rajoilla, etten alkanut raastaa hiuksia päästäni, kunnes mantra "sinä et ole vastuussa tästä projektista" sai minut rauhoittumaan. Nyt jännitys on kuitenkin ohi ja näytelmä onnellisesti takanapäin. Ei mennyt hullummin, etenkin ottaen huomioon, että kaikki katastrofin ainekset olivat kasassa. Oppilaat ylittivät odotukset, kuten näissä koulunäytelmissä onneksi usein käy. 

Saimme pari viikkoa sitten myös taytettäväksi lappusen, johon pitää kirjata, mitä olemme tänä vuonna opettaneet millekin ryhmälle ja mitä haluaisimme tehdä tulevana vuonna. Paperi pitää palauttaa lokakuun aikana ja siinä pyydetään myös ilmoittamaan, mikäli suunnittelemme hakevamme töitä muualta, vaikkei varmuutta lähdöstä olisikaan. Kaikki tuo tieto helpottaa työnantajaa, jolla on joka vuosi edessä iso urakka, kun uutta henkilökuntaa värvätään. Olenkin viime ajat miettinyt, mita tahtoisin tehdä ensi vuonna.

Minulle on sanottu monelta suunnalta, etta olisi järkevää tehdä vähemmän työtä, ja kieltämättä sama ajatus on pyörinyt omassakin pääkopassa aina, kun kierrokset ovat nousseet liikaa ja stressi on alkanut vaikuttaa jo yöuniinkin. Toisaalta taas olen ihminen, jolle työnteko tuntuu olevan elämäntapa ja joka ei laske ylitunteja, jos työ tuntuu mielekkäältä. (Perussa työviikko on muuten keskimäärin 48 tuntia, joskin useilla aloilla mennään kevyesti tuon yli.) On otettava huomioon myös se, että minulla on toistaiseksi päävastuu perheen elättämisestä, joten paikalliseen tasoon nähden hyväpalkkainen kokoaikatyö on aikalailla must, ellemme ole valmiita muuttamaan elämäntapaamme todella rajusti, laittamaan alle vuoden ikäistä lasta hoitoon ja unohtamaan esimerkiksi Suomen-reissut tykkänään. 

Viime viikolla pyysin saada päästä pomon pakeille, sillä olin tehnyt päätökseni. Haluaisin jatkaa nykyisessä työssäni ainakin seuraavan vuoden. Plussalista on lopulta kuitenkin pidempi kuin miinuslista, ja olisi todella hienoa, jos voisin jatkaa nykyisten oppilaideni kanssa. Myös pomo toivoisi minun jatkavan, samoin pilkuntarkka lähiesimies, yksi syy siihen minkä takia koen työnteon välillä todella raskaaksi. Tähän ikään (36) mennessä en ole koskaan ollut vuotta kauempaa samassa työpaikassa, ja jossain vaiheessa vain tullaan pisteeseen, jossa ajatus jälleen uudessa paikassa aloittamisesta tuntuu raskaalta. Vaikken edes saisi jatkaa nykyisten muksujen kanssa, asia ei suuremmin haittaisi, sillä se tarkoittaisi jatkamista samojen luokka-asteiden kanssa, ja tänä vuonna olen nähnyt todella paljon vaivaa suunnitellessani kaikki oppitunnit ja tehdessäni materiaalit. 

Pääasia on se, etten joudu ryhmänohjaajaksi, sillä se tarkoittaisi työntekoa kellon ympäri. Monikaan opettaja koulussamme ei tahdo olla ryhmänohjaaja, mutta raha on pelottava houkutin. Kysäisin eräältä aasialaiselta, täysi-ikäisiä lapsiaan elättävältä, kollegaltani, miten paljon hänen työmääränsä on ryhmänohjaajuuden myötä lisääntynyt. "Se on kolminkertaistunut", vastasi työkaverini. "En tahdo ryhmänohjaaksi", sanoi amerikkalainen kollega, ammatiltaan sommelier. "Katso opettaja X:ää; hän ei koskaan hymyile". Minä haluan hymyillä. Minä haluan mennä töihin joka aamu hyvillä mielin, olla laskematta päiviä seuraavaan lomaan.