Joulukirkko maanmiesten seurassa

Myönnän. Olen yksi niistä ulkosuomalaisista, jotka kaipaavat maanmiesten ja -naisten seuraa myös kaukomailla. Minulle ei ole kunnia-asia tutustua vain paikallisiin, ja sen kyllä huomaa perulaisten ystävien lukumäärästä. Ensimmäisenä Perun-vuotenani en kuullut suomea ympärilläni kertaakaan, asuinhan kaukana gringojen reiteiltä. Heti pääkaupunkiin muutettuani olen halunnut nauttia sen parhaista puolista ja viettää aikaa täällä asuvien ja täällä vierailevien suomalaisten kanssa. Tuntuu tärkeältä puhua kieltä, jota rakastan yli kaiken ja tulla helposti ymmärretyksi ei pelkästään kielen vaan myös yhteisen kulttuuritaustan ansiosta. Sarkasmintarpeen saa onneksi tyydytetyksi myös muiden länkkärikavereiden seurassa.

Suomalaisten kesken ollaan solidaarisia, pyydetään ja annetaan apua, kysellään vinkkejä ja kierrätetään itselle tarpeettomaksi jäänyttä tavaraa. Kirjat kiertävät kädestä käteen ja lastenvaatteet löytävät uuden kodin. Hienointa on se, että uudet tulokkaat otetaan avosylin vastaan yhteisön jäseniksi. Helpoksi suomalaisten kanssa olemisen tekee myös heidän ehdoton luotettavuutensa. Ei tarvitse olla bestiksiä tietääkseen toisten pitävän kiinni sanastaan, mikä on Perussa luksusta.   

Tällä hetkellä alan olla siinä pisteessä, ettei vertaistukea ja vinkkejä arjessa rämpimiseen ja sopeutumisvaikeuksien selättämiseen enää niin tarvitse. Seuraa kuitenkin kaipaa, ja siksi osallistun mielelläni kaikkiin virallisempiin kokoontumisiin ja vapaamuotoisiin kissanristiäisiin. Tällä viikolla järjestettyyn perinteikkääseen joulukirkkoon lähdimme koko pienen perheemme voimin, sillä miehen mielestä on tärkeää pitää yllä suomalaisia perinteitä. Joulukirkko, kirkkokahvit, kauneimpien joululaulujen laulaminen ja joulupukin vierailu olivat perulaiselleni jotain uutta. 

Mieheni perhe ei ole missään määrin uskonnollinen, ja uskon viettäneeni kolmen viimeisen vuoden aikana enemmän aikaa katolisessa kirkossa kuin mieheni. (Viisitoista minuuttia.) Luterilainen usko on tietysti miehelleni vielä suurempi mysteeri. Jumalanpalveluksen aikana jouduin selittämään kolehtikäytäntöä: raha ei yleensä mene kirkolle itselleen vaan se lahjoitetaan eri kohteisiin. Perussa ei myöskään tunneta pikkujouluja, joiden ideaa selitin kahvikupillisen äärellä. Ei varmasti myöskään tarvitse mainita, että täällä ei jouluna eikä muulloinkaan tarjota kahvia vaan kuumaa, makeaa kaakaota. Italiasta lähtöisin oleva joululeivonnainen panetón sentään muistuttaa maultaan rusinapullaa.  

Tilaisuuden suosio ylittu järjestäjien odotukset, eikä kaikille riittänyt kahvitilaisuudessa tuolia. Meitä oli pyydetty tuomaan jotain suolaista tai makeaa syötävää, ja pöydät notkuivatkin herkkuja siihen saakka, kunnes nälkäinen jono hotkaisi ne. Suurlähettiläs piti puheen ja tutut joululaulut kaikuivat. Pukki jakoi lahjoja lapsille. Kun siirryttiin kolmanteen melankoliseen lauluun, mieheni kysyi, miksi kaikki laulut ovat niin haikeita. Täällä kenellekään ei tulisi mieleen laulaa jouluna - jos koskaan - jotain niin surullista kuin Varpunen jouluaamuna.

Koska koko jengi on harvoin koolla, kuulumisia vaihdetaan sylki roiskuen. Lauluja olisi voinut olla yksi tai kaksi vähemmän ja aikaa höpöttää enemmän, mutta siinäpä ainoa kehittämisehdotukseni. Ellei ensi jouluksi olisi suunnitteilla Suomen-loma, menisimme varmasti heti uudestaan.