En halua elää luokkayhteiskunnassa

Perun valtavat tuloerot näkyvät selvimmin Limassa, jonka väkiluku on yli kaksinkertaistunut kahdessa vuosikymmenessä. Kahdeksankymmentäluvulla pääkaupunkiin paettiin terrorismin uhkaa, nyt liikkeelle lähdetään parempien toimeentulomahdollisuuksien perässä etenkin vuoristosta ja päädytään asumaan pueblo jóveneen. Siinä missä minua surettaa ihmisten näköalaton elämä slummimaisissa olosuhteissa, tulen vihaiseksi toisesta ääripäästä eli omassa yltäkylläisyyden kuplassa elävistä limalaisista. Näitä ihmisiä löytyy sekä perulaisista että meistä maahanmuuttajista. 

Olen törmännyt ihmisiin, jotka eivät poistu Mirafloresista kuin mennäkseen lentokentälle. Olen kuullut ihmisten sanovan, etteivät he kulje koskaan busseilla vaan aina takseilla ja jopa ihmettelevät, miksi kukaan olisi niin hullu, että hyppäisi combiin. "Taksithan ovat niin edullisia, kyyti maksaa vain noin viisi dollaria!" Tiedän ihmisiä, joiden mielestä lapsiperhe ei selviä tässä kaupungissa ilman autoa. Valitettavan usein hyväosaisuus näyttää tekevän ihmisistä vähemmän empaattisia ja vieraannuttavan heitä siitä todellisuudesta, jossa valtaosa porukasta elää. Näin ei tietenkään aina käy, mutta kuplassa elämisen täytyy olla todella houkutteleva vaihtoehto monelle, jolla rahaa riittää. Silmät voi sulkea muiden ongelmilta ja kuvitella kaiken olevan maailmassa hyvin.

Kuten olen varmasti kyllästymiseen asti toistanut, pienempien tuloerojen Huánucossa ihmisten jakautuminen kilpaileviin leireihin ei hypännyt silmille kaiken aikaa. Toki taloissaan asuvan keskiluokan ja vuorten rinteille rakennettujen tönöjen väen elämänpiirit olivat hyvin erilaiset, mutta kyllä ne sentään joskus kohtasivat. Omaan tuttavapiiriini kuului ihmisiä kaikista yhteiskuntaluokista. Nykyisin tuttavapiiriini kuuluu ihmisiä tasan neljästä hyvin toimeentulevien kaupunginosasta. Minun ei tarvitse kuin kävellä korttelin ympäri, kun näen kolmen metrin korkuisia muureja, joiden päällä on teräviä lasinpaloja, metallipiikit tai piikkilankaa. Ikkunat on suojattu kalterein. Asukkaiden täytyy olla todella peloissaan, että köyhät tulevat ja vievät kaiken.

Kerrostalojen auloissa on vastaanottovirkailija kuin hotellissa konsanaan. Tämä soittaa vieraan puolesta asukkaalle ja kontrolloi hissin henkilöliikennettä. Osassa taloista hissejä eivät voi käyttää itsenäisesti kuin henkilökunta ja talon asukkaat, jolloin ovimiehen on lähdettävä saattamaan tulija oikeaan kerrokseen. Kaikki tämä tuntuu minusta hullulta, sillä massiivisia turvatoimia ei tarvittaisi, jos maan johtajat tekisivät päätöksiä, jotka hyödyttävät enemmistöä eikä vain pientä eliittiä. En liioittele yhtään väittäessäni, että Peru on maa, jossa raha ratkaisee, etenkin pääkaupungissa.   

Vietimme yhden viikonlopun A:n varakkaiden ystävien seurassa heidän merenrantahuvilallaan, ja tuon viikonlopun jälkeen olen halukas pitämään ystäviin pientä välimatkaa. Ihmiset sinänsä ovat enimmäkseen mukavia lukuun ottamatta "ystävää", joka myöhästyi kaksi ja puoli tuntia, kun hänen piti noutaa meidät perjantaina. Nouto ei tapahtunut kotoa, mikä saattoi hieman lisätä kiukkuani odotteluaikana. Syy pesäeroon on se, etten tunne oloani hyväksi seurassa, joka elelee aivan omassa todellisuudessaan ja jolla on aivan oma moraalinsa. Rikkaushan saa usein ihmisen uskomaan, että hänen osakseen langennut hyvä on täysin hänen omaa ansiotaan, ja samalla logiikalla myös köyhä on itse aiheuttanut ahdinkonsa eikä yhteiskunnalla ole mitään velvollisuutta hänestä huolehtia. Raha saa omistajansa usein myös ajattelemaan, että hänellä on erityisoikeuksia, joita rahattomalla ei ole. Korostan, että näin ei ole aina, ja tunnen myös huomattavan varakkaita mutta humaaneja, jalat maassa olevia hyväosaisia, jotka jakavat muille omastaan.

Kun ihmisellä on riittävästi rahaa ja yhteiskunta mahdollistaa palvelusväen palkkaamisen suhteellisen edullisesti, kasvaa riski, että perhe ulkoistaa kaikki ikävät velvollisuudet kuten lastenhoidon ja -kasvatuksen työntekijöidensä tehtäväksi. Siivouksen hoitaa yksi nainen, ruoanlaitosta ja koiran tarpeista huolehtii toinen. Kun lapsia on kaksi, myös lastenhoitajia tarvitaan kaksi. Lapset viettävät myös viikonloppuna liki kaiken aikansa hoitajiensa seurassa, jotka herättävät ja pukevat, syöttävät ja istuttavat television ääreen. Lauantaina näin vanhempien puhuvan 3-vuotiaalleen yhden ainoan kerran. Lapsia ei otettu mukaan rannalle eivätkä he syöneet samaan aikaan ja samassa ruokapöydässä. On aivan mahdollista, että jos vanhemmat joutuisivat olemaan keskenään jälkikasvunsa kanssa, he eivät tietäisi mitä tehdä. Ihan vilpittömästi voisi kysyä, miksi lapsia pitää saada, jos heidän kanssaan ei halua viettää aikaa. Voisiko syynä olla proosallisesti se, että halutaan omaisuuden siirtyvän omille jälkeläisille? Lapsia hankitaan, koska niin on tapana, asiaa sen ihmeemmin pohtimatta?

Tiedän, ettei perhe-elämän ja työn yhteensovittaminen tällaisten liki olemattomien tukimuotojen maassa ole yhtä helppoa kuin Suomessa. Kun äitiysloma on kolme kuukautta ja isyysloma neljä päivää, lastenhoitaja on kaivettava jostain nopeasti myös niiden vanhempien, jolla olisi halua olla läsnä lastensa elämässä näiden varhaisvuosina. Sitä on kuitenkin vaikea ymmärtää, miksei edes viikonloppuina tai vapaapäivinä haluta vapauttaa lastenhoitajia ympärivuorokautisesta hoito- ja kasvatusvastuustaan ja ottaa itse ohjia. Maassa jossa yhteiskunta ei huolehdi, suku tulee apuun, ja varmasti moni kiireinen isä ja äiti voisi kääntyä perheen puoleen. Ehkä on helpompaa maksaa avusta kuin joutua kiitollisuudenvelkaan?  

Usein tai ainakin välillä yritän ihan vilpittömästi ymmärtää eri tavalla ajattelevia. Siitä en kuitenkaan menisi takuuseen, että opin koskaan tajuamaan, miksi luokkayhteiskunta olisi hyvä paikka elää. Minä en halua elää muurien takana, karttaa julkisia kulkuneuvoja ja maksaa kellekään sänkyni petaamisesta, koska voin hyvin jättää sen petaamatta. En myöskään halua, että minun yhteiskunnassani syrjitään ja pelätään ihmisiä tumman ihonvärin tai köyhyyden takia samaan aikaan, kun minua kohdellaan silkkihansikkain. 

Näistä Mirafloresin maisemista voisi saada vuokra-asunnon pikaisen vilkaisun mukaan parilla tuhannella dollarilla kuussa 

Kesäviikonlopuiksi voi sitten hurauttaa katumaasturilla huvilalle 

Keskiluokkainen asuinalue Surcossa. Matalia omakotitaloja puretaan ja tilalle rakennetaan kerrostaloja, mikä lisää liikennettä ja melua

Taustalla San Juan de Mirafloresin vaatimattomapaa asutusta vain muutaman kilometrin päässä

Kirjoitin Savot-matkailuliitteeseen Limasta jutun, jossa sivutaan yhteiskunnallisia ongelmia. Lukemaan pääsee täältä.