Suruaikaa II

Keskiviikon ja torstain välisenä yönä saimme odotetun viestin appiukon kuolemasta, ja A. lähti aamulla kollektiivitaksilla Huancayoon. Seurasin häntä heti kun omilta velvollisuuksiltani ehdin, ja yöbussi toi minut lauantaiaamuksi Juniniin. Yö meni kiemurrellessa penkillä ja etsiessä pitkille koiville mukavinta asentoa, joten nukkuminen jäi vähäiseksi. Perillä päätä särki ja hengittäminen oli vaivalloista; markkinoiden tehokkaimmasta lääkkeestä huolimatta minulla oli lievä vuoristotauti.

Apen ruumista ei ollut viety mihinkään kotoaan Pilcomayosta, jossa mies menehtyi. Sukulaiset, ystävät ja kylänmiehet saivat näin tilaisuuden käydä hyvästelemässä. Tapoihin kuuluu, että vieraille tarjotaan olutta, anisviinaa, tupakkaa ja kokapensaan lehtiä. Kaikki istuvat tuoleilla, jotka on aseteltu seinän viereen, pureskelevat kokanlehtiä posket pulleina ja tupruttelevat savua.

Keskellä huonetta arkussa lasikannen alla makaa vainaja, lukuisten ylenpalttisten kukkalaitteiden ympäröimänä. Kukkalaite (corona) on välttämättömyys, ja yleensä se kiinnitetään lankuista kyhättyyn korkeaan telineeseen. Iltapuhteina kävimme A. kanssa kaupungissa ostamassa viisi askia Inca-tupakkaa ja teettämässä kuvasuurennoksen vainajasta. Kuva laitettiin liikkeessä kehyksiin ja se oli esillä hautajaispäivänä.

Vieraita oli tupa täynnä myöhäiseen iltaan saakka. Heille keitettiin maissia sisältävää aguadito-keittoa, jota tarjoiltiin keskiyön lähestyessä. Maissia keitetään kahdeksan tuntia, jotta se on riittävän pehmää. Lattia täyttyi tupakantumpeista ja kynttilänpätkistä. Aamulla halusimme siivota, mutta meille kerrottiin, että perinteiden mukaan siivota saa vasta maahanpanijaisia seuraavana päivänä. Kuitenkin pian huomasimme, että eräs nuori nainen etsi harjan käsiinsä ja vähät välitti perinteistä.

Kynttilöitä poltettiin Jeesuksen kuvan edessä, vaikka vainaja ei ollut vähimmässäkään määrin uskovainen. Kuolemaansa saakka appiukko säilytti vankkumattoman puna-aatteen. Hänen lempivärinsäkin olivat punainen ja keltainen. Eräässä kukkalaitteessa se oli otettu huomioon, sillä punaiset ruusut oli aseteltu sirpin ja vasaran muotoon.

Elämä apen talossa on verrattavissa mökkielämään ilman saunaa ja järveä. Suihkua ja mitään pesumahdollisuutta ei ole. Vedenjakelu Pilcomayossa takkuilee eikä hanoista tule vettä kuin kahdesti viikossa, jolloin sitä varastoidaan sammioihin ja käytetään astianpesuun ja ruoanlaittoon. Sisävessa on, mutta seudulla on yleistä käyttää suojaisaa muurien ympäröimää takapihaa huussina. Sinne heitellään myös roskia.

Aina aikaisemmin Pilcomayossa ja Huancayossa käydessäni on ollut talviaika, ja olen palellut paksujen kiviseinien sisällä. Ensimmäisellä kerralla sairastuin virtsatietulehdukseen ja makasin osan ajasta viiden viltin alla uikuttaen. A. ja hänen kultainen isänsä veivät minut paikalliseen sairaalaan, josta sain avun. Tällä kertaa oli kuitenkin lämmin myös öisin, aivan kuten Huánucossa yli kilometri lähempänä merenpinnan tasoa.

Talon takana kasvaa iso kaktus, josta A. kävi keräämässä kaktushedelmiä. Käsineistä ja farkuista huolimatta piikit tunkeutuivat ihoon. Pullea hämähäkki oikoi koipiaan verkossa, joka kimmelsi auringossa. Liman harmaan taivaan jälkeen sininen poutapilvitaivas hiveli silmiä. Kaikilla naapurustossa on koiria, ja niiden haukunta sekä kukon kieunta hivelivät puolestaan korvia aamuisin.

Sunnuntaina koitti viimein päivä, jona appi haudattiin. Puoli yhdeltä papin oli määrä tulla siunaamaan ruumis, mutta pääsimme aloittamaan vasta yhdeltä. Jo hyvissä ajoin vieraille alettiin tarjoilla anisviinaa. Hieman tämän jälkeen kuulimme tieltä kolahduksen, ja monikymmenpäinen hautajaisväki lähti katsomaan, miten pahasti kolarissa kävi.

Osa ihmisistä oli pukeutunut mustaan mutta suurimmalla osalla oli päällään arkivaatteensa. Kommariveljillä oli punaista. Muutamilla vanhemmista naisista oli yllään kansallisasunsa kauniine hameineen ja juhlavine puseroineen.

Jumalanpalveluksen alkuvaiheessa selvisi, ettei pappi tiedä vainajan nimeä. Hän kysyi, mikä kuolleen nimi on. Eräs sukulainen vastasi hänelle kuuluvalla äänellä. Pappi komensi lyhyesti: ”Paperilla!” Niinpä nimi piti kirjoittaa paperille ja viedä hänelle. Varsinainen muistopuheosuus oli lyhyt eikä siinä sanottu mitään vainajasta, sillä eihän pappi tullessaan edes tiennyt, kenen hautajaisista on kyse. Hautajaisvieraat yllättyivät myös siinä vaiheessa, kun pappi alkoi kerätä kolehtia, vaikka hänelle maksettiin keikasta.

Pian alkoi messuosuus, josta mieleeni jäi kolme asiaa. Ensinnäkin se, että pappi jätti hautajaisteeman ja alkoi puhua adventista ja joulun merkityksestä lapsille. Joulu on lasten juhla. Heille pitää antaa paljon lahjoja, jotta he muistaisivat joulut elämänsä onnellisina hetkinä. Toinen mieleen jäänyt seikka, jonka oikeellisuuden tarkistin vielä A:lta, koska luulin ymmärtäneeni väärin, oli protestanttisen uskon kutsuminen valheelliseksi. Pappi sanoi, että meidän pitäisi pysyä erossa väärästä uskosta. Tilaisuudet kuten tämä olisivat omiaan vahvistamaan katolista uskoamme. Kolmas asia oli ehtoollinen, jonka halusi nauttia vain viisi vierasta. Papin kasvoilla kävi epäuskoinen ilme hänen nähdessään, ettei sen useampi noussut paikaltaan.

Siinä vaiheessa kun lähiomaiset menivät arkun luokse ja pappi alkoi heitellä vihkivettä, kävin haukkaamassa raitista ilmaa. Palattuani ehdin näkemään, miten kaksi apen kommunistiystävää piti lyhyen puheen rytmittäen sitä ilmaan lyödyillä nyrkeillä. Kun vallankumoustoveri kuolee, hän ei koskaan kuole. A. laittoi soimaan isänsä aatetta kunnioittaakseen Kansainvälisen. Tätä appi olisi toivonut. Pappi oli livahtanut ulos toisesta ovesta.

Laulun vielä soidessa väelle alettiin tuoda keittoa, jota varten edellisenä iltana ja yönä oli keitetty maissia kahdeksan tuntia. Pääruokana oli kansallisruokaa: kanaa perunan ja riisin kera. Kun oli syöty, lähdettiin kävellen hautausmaalle. Olimme kuulleet, ettei apelle ollut vielä saatu hautaa valmiiksi, joten hänet haudattaisiin ensin tilapäishautaan. Ensin miehet kantoivat arkkua, mutta muutaman sadan metrin päässä se laitettiin auton kyytiin. Kukkalaitteet, coronat, seurasivat perässä pakettiauton kylkiin kiinnitettyinä.

Saattuemme ohitti kyläläisiä. Erään talon kulmassa horjui humalainen mies, jonka kasvot olivat ahavoituneet auringon paahteessa. Mies onnistui ottamaan tarvittavat neljä hoipertelevaa askelta ja laskeutumaan pitkäkseen nurmelle. Meidät ohittaneen traktorin pitkähiuksinen kuljettaja teki ristinmerkin. Jäätelöriksan kuljettaja näki tilaisuutensa tulleen ja seurasi kulkuettamme hautausmaalle saakka, asettui sitten viden metrin päähän hautapaikasta ja kaivoi kännykkänsä esille.

Ennen hautausmaan portteja näimme kaupan, jossa myytiin olutta. Monien hautojen päällä istui kyläläisiä syömässä ja juomassa. Jotkut olivat tuoneet tuoleja ja pöytiä mukanaan. Hautakumpujen keskellä vaelteli keski-ikäinen pariskunta, joka yritti myydä pähkinöitä. Meitä tuijotettiin avoimen uteliaina.

Pysähdyimme laulamaan keskikäytävälle ennen kuin arkku kannettiin tilapäishaudan eteen. Oli puheiden aika. Kommunistikaverit muistelivat, miten omistautunut appi oli työlleen kaivostyöläisten liiton johtajana. Viinapullot kiersivät mieheltä toiselle, ja jotkut naisetkin maistelivat anisviinaa. Limassa ei kenelläkään ole sateenvarjoja, mutta vuoristossa sää on oikukas, ja moni oli ottanut mukaan ison sontikan, jota saattoi käyttää myös päivänvarjona.

Kaksi ja puoli tuntia kuumassa auringonpaisteessa yli 3 200 metrissä teki tehtävänsä. Heti kun puheet olivat ohi, lähdimme A:n kanssa talsimaan isän talolle. Olin istunut osan hautausmaalla viettämästämme ajasta ison hautakiven takana varjossa, mutta olin silti aivan nuutunut. Matkalla A. kertoili tarinoita lapsuudestaan, ja mietin, mikä onni on sillä, jota isä ei koskaan hylkää. Sillä, jolla on elämänsä läpi lämpimät suhteet kummankin vanhempansa sukuun.

Perillä siivosimme vieraiden jälkiä ja tiskasimme asioita ulkosalla. Vieraat olivat ennen hautausmaalle lähtöä viskelleen kertakäyttöiset soppalautaset ja mukit pensaiden ja puiden alle. Keräsin ne pois, sillä halusin säästää A:n serkkua ja tätiä, jotka olivat pitkälti vastuussa siivoamisesta.

Kun vieraat palasivat haudalta, jatkui syöminen ja juominen. Kannoimme lautasia olohuoneeseen, joka oli apen lähdettyäni muuttunut oudon tyhjäksi. Eräs setä kutsui minua mieheni sukunimellä, johon ei tietenkään osannut reagoida. Hän pysäytti minut ja kysyi, enkä todellakaan ole vaihtanut nimeäni naimisiin mennessäni. Hän olisi niin toivonut sitä. Kerroin, että kokisin sukunimen vaihtamisen omasta identiteetistäni luopumisena. Sitä paitsi, lisäsin, eivät miehetkään yleensä vaihda nimeä, joten miksi naisten pitäisi.

Yhdeltätoista illalla ainoastaan kommareiden mieskööri istui enää olohuoneessa kaljapullojen kanssa ja joi hitaasti kuten tapoihin kuuluu. Lasi kiersi mieheltä toiselle ja siihen kaadettiin kerrallaan vain pari senttiä olutta. ”Näemme pian”, oli eräs vanhoista tovereista sanonut apelle puhetta pitäessään. Miehellä oli tummat silmänaluset ja olemus, johon olin kiintynyt välittömästi. Kun tarjoilin keittoa, mies onnistui kaatamaan sitä hieman syliinsä. Riensin hakemaan talouspyyhepaperia, jonka saatuaan miehen kasvoille syttyi kiitollinen hymy.

Vaikka vuoristotaudista johtuva päänsärky jättikin minut rauhaan jo lauantaina, sunnuntaina alkoivat vatsaongelmat. Näin siitäkin huolimatta, että vietettyäni ennenkin aikaa maaseudulla keskellä korkeita vuoria osaan varoa liian raskasta ruokaa, joka paikalliset nauttivat. Syön myös lääkkeeni ja pureskelen kokapensaan lehtiä. Mietin, miten heikko olen – täydellisen vääränlainen kestämään tätä karua ilmastoa ja kovaa elämää.