Parasta ja pahinta

Elämä ulkosuomalaisena tarjoaa uusia haasteita, näin alkuaikoina jopa päivittäin. Harva asiaa menee siten kuin itse toivoisi. Aina tulee pari muuttujaa kuten Napapiirin sankarit -elokuvassa. Pessimistisesti ajatellen elämä on yhtä ongelmien suossa tarpomista, mutta asian voi kääntää myös myönteiseksi: tylsyys ei pääse vaivaamaan, kun ei koskaan tiedä, mitä on vastassa seuraavan mutkan takana. On myös hyvä muistaa, että yllätykset voivat olla myös iloisia.

Tällä viikolla menetin yhden opiskelijoistani varsin yllättäen ja nopeasti. Tämän kokemuksen perusteella sanoisin, että kertakirpaisu on parempi kuin viikkokausien jahkailu ja epätietoisuudessa eläminen. Maahanmuuttovirasto on myös ilahduttanut minua sähköpostillaan, joka oli merkitty erittäin kiireelliseksi. Asian selvittelyä jatketaan ensi viikolla. Kolme viikkoa sitten lähetin paketin Suomeen. Se lojuu vieläkin Limassa odottamassa lähtöä valtameren yli. Tämänkin asian selvittely on tullut yllätyksenä, sillä vaikka Serpost ja Perun tulli ovatkin hitaita, näin tehottomia nekään eivät yleensä ole. 

Eilisen yllätyksestä vastasi maanjäristys, joka 5,8 Richterin voimalla ravisutteli kaupunkiamme. Olimme A:n kanssa matkalla hänen judoharjoituksiinsa iltaseitsemän jälkeen, kun maa alkoi vavista ja ilmassa surahteli kuin joku olisi käynnistänyt kovaäänistä moottoria. Olin jo kauan odottanut tätä hetkeä ja luvannut A:lle olla meistä se rohkeampi, sillä tiedän hänen pelkäävän maanjäristyksiä. Kun järistys alkoi, A. tarttui käsivarteeni ja ohjasi minut keskelle katua, kauas puista ja rakennuksista. Kaikki oli ohi kuudessa sekunnissa. 

Vasta tässä vaiheessa huomasin kaduille kerääntyneen naapurustoa juttelemaan tapahtuneesta. Järistys oli sen verran voimakas, että ihmiset katsoivat turvallisimmaksi poistua talosta. Toisin kuin naapurimaassa Chilessä, jossa maanjäristykset ovat yleisempiä ja usein voimakkaampia, täällä jytinä herättää enemmän pelkoa ja suoranaista paniikkia. Chileläiset ovat varustautuneet maanjäristyksien varalle rakentamalla talonsa kestävämmiksi, mutta köyhemmässä naapurimaassa, jossa ei varata kaappiin edes seuraavan aamun aamupalatarpeita...No, tiedätte, mitä tarkoitan.

Miltä järistys minusta tuntui? Eipä juuri miltään. Vilkkaan mielikuvituksen etu on se, että olen käynyt läpi kauhuskenaarioita, joissa järistys on niin voimakas, että maa avautuu ja nielee minut. Kadulla olimme turvassa emmekä edes horjahtaneet. Sisällä taloissa lasit olivat helisseet, ja erään ystävän mukaan oli tuntunut siltä kuin lentokone laskeutuisi katolle.

Tänään Peru on yllättänyt vain iloisesti. Sain Serpostissa vuolaan ystävällistä palvelua ja minua neuvottiin reklamaation teossa. Oppitunneilta kotiin tullessani ilahduin, kun combin rahastaja taas kerran muisti, missä sanoin jääväni pois, ja vinkkasi pysäkin lähestymisestä. Arvostan rahastajia takuulla enemmän kuin yksikään perulainen, mikä ei tietenkään ole ihme, sillä huomaan kyllä heidän kohtelevan minua silkkihansikkain ja tarjoavan palvelua toisin kuin paikallisille. 

Paras yllätys kuitenkin viimeisenä: Ennen kuin menin opiskelijan luokse pitämään englannin tuntia kävin kahvilla hänen kotinsa lähellä sijaitsevassa vaatimattomassa kahvilassa, jonka omistaa cajamarcalainen pariskunta. Tilasin kahvia, aloitin keskustelun ja vietin mukavan puolituntisen jutellen koulutusasioista ja elämänmenosta heidän kotiseudullaan vuoristossa. Bonuksena talo tarjosi kakkua. Tiedän, ettei ilmaisia kakkupaloja olekaan, mutta tuskin siitä suurta haittaa on, jos sellaisen syö kerran.