Onni on tuntemattoman hymyilyä

Eräs minua Perussa ja perulaisissa kovasti ihastuttava seikka on se, että täällä tuntemattomatkin ihmiset ovat olemassa. Heitä on lupa katsoa silmiin eikä hymyilyä pidetä outona ja epäilyttävänä. Kahdesti viikossa opetan englantia erään monikansallisen yrityksen esinaiselle. Päästäkseni hulppeaan 12. kerroksen toimistohuoneeseen minun on otettava hissi. Tuota hissiä käyttävät eri yritysten toisilleen tuntemattomat työntekijät. Yhdistävä tekijä on kuitenkin se, että poikkeuksetta kaikilla on hyvät käytöstavat. Muita matkalaisia tervehditään, ja huikkaapa joku joskus hei heitkin. Eilisaamun hissimatka sai hymyn huulilleni pitkäksi aikaa, sillä eräs vanhempi herrasmies ei pelkästään hyvästellyt vaan myös toivotti meille muille mukavaa päivää.   

Kotikulmillamme Vista Alegressa on normaalia tervehtiä vastaantulijoita, mikä ällistyttää kuulemma jopa muita surcolaisia. Alvaro on nimennyt erään lähistön kadun Friendly Streetiksi, koska kokemukseni mukaan siellä on kaikkein suurin riski tulla tervehdityksi. Saattaapa kadulla liikkuvia tarkkaileva vartija joskus toivottaa oikein hyvää päivää. Joka kerta kun törmään tuolla kadulla ystävällisiin lähimmäisiin, lähetän ihastuneen viestin Alvarolle. 

Ystävällisyys myös tarttuu, aivan kuten kolho jurottaminenkin. Olen aloittanut keskusteluja kaduilla ja julkisissa kulkuneuvoissa, pyytänyt saada ottaa kuvan söpöstä koirasta, kysynyt hassun vauvan nimeä, päivitellyt julkisen liikenteen tilaa muiden kadulla seisoskelijoiden kanssa. Sama vaikutus minuun oli vuosikausien ajan Helsinki - Joensuu-junalla, puhumattakaan Parikkalan ja Savonlinnan väliä kulkevasta kiskobussista. Pidän noiden junien välittömästä tunnelmasta ja siitä, että niissä on tavallisempaa aloittaa keskustelu tuntemattomien kanssa kuin tuijotella ulos ikkunasta vaivaantuneena. 

En ikinä unohda esimerkiksi sitä puheliasta joensuulaista nuortamiestä, joka näki minun lukevan romaania Kolme miestä veneessä ja nauravan tikahtuakseni. Hän aloitti keskustelun toteamalla, että haluaa itsekin lukea kirjan, joka on noin hauska. Mieleen ovat jääneet myös tamperelainen varatuomari, joka äimisteli sitä, että kirjoitin muistiinpanoja käsin enkä koneella sekä Kalevassa asunut vanhempi nainen, jonka kanssa juttelimme Tampereelta Lahteen saakka niitä näitä, mm. avioeroista ja muista elämän vaikeista tilanteista.

Hauskinta on huomata, miten alttiita perulaiset ovat ryhmäpaineelle. Maanantai-iltana Alvaro kääri siteen palovamman suojaksi vasempaan käteeni. Seuraavana aamuna matkasin töihin ruuhkacombissa ja sain seisomapaikan. Pidin tangosta kiinni oikealla kädellä, vasemmassa roikotin reppuani. Pian aloin kuulla, miten ympärilläni kuiskittiin paikan antamisesta, ja nolostuneen näköinen mies nousi tuoliltaan ja tarjosi sitä minulle. Hymyillen ja kiittäen livahdin hänen paikalleen. Koska uskon siihen, että ihmisten pitää olla hyviä toisilleen, olen tietysti myöhemmin luovuttanut oman paikkani sitä enemmän tarvitseville kuten naiselle, jolla oli ostoskassit kummassakin kädessä. Kun saa osansa tuntemattomien hyvyydestä, on myös alttiimpi olemaan ystävällinen muille.