FruttiFlexin paluu ja muita sairauskertomuksia

Yksi suurista eroista Huánucossa ja Limassa asumisen välillä on se, että täällä pääkaupungissa en ole jatkuvasti kipeä. Viime viikko oli siinä suhteessa hyvin poikkeuksellinen, sillä sekä sairastelin että päädyin myös käymään lääkärin pakeilla. Ensin liikunnallisen alkuviikon jälkeen sain nuhan ja kurkku alkoi oikutella. En kuitenkaan ollut riittävän kipeä pitääkseni sairauslomaa, vaan kiltisti suunnittelin oppitunnit, matkasin pitkät työmatkani, sinnittelin läpi tuntien ja kotiin päästyäni vain lepäsin. Viikkoa myöhemmin tuo vaiva on onneksi kadonnut. 

Kahden viime kuukauden aikana olen kärsinyt kaksi useamman päivän kestänyttä migreenikohtausta ja halusin päästä käymään lääkärissä - ettei tullut ostetuksi kallista vakuutusta turhaan. ;-) Soiteltuani Suomeen ja Sao Paoloon ja käytyäni tiivistä sähköpostinvaihtoa pari päivää onnistuin saamaan maksusitoumuksen Clínica San Borjaan. Vakuutusyhtiöstä kysyttiin, milloin pääsisin käymään klinikalla, ja sanoin torstaiaamun olevan vapaa. Sovimme alustavasti, että menen lääkäriin kahdeksalta aamulla. Koska täällä oli keskiviikkona kansallinen vapaapäivä - ja Sao Paolo oli jättänyt asian järjestämisen viime tippaan? - sain vasta torstaina lähellä puoltapäivää varmistuksen, että maksusitoumus on hyväksytty ja kehotuksen mennä lääkäriin. Vastasin, että yritän järjestää mutten välttämättä ehdi, kävisikö jokin muu päivä, koska minulla oli iltapäiväksi ja illaksi menoja, joita en halunnut joutua perumaan. Sain vastauksen, että maksusitoumus on siirretty perjantaille. Kiitos, kun kysyitte mielipidettäni. Ei auttanut kuin siirrellä perjantain oppitunteja aikaisemmiksi ja mennä klinikalle heti niiden jälkeen, jotta ehtisin suunnitella illan tunnit ja ajoissa kotiin pitämään ne. 

Vakuutusyhtiön meilissä minun käskettiin mennä ensiapuun, josta minut tietenkin lyhyen kuulemisen jälkeen käännytettiin pois, koska enhän ollut ensiavun tarpeessa. (Tämä oli vakuutusyhtiönkin tiedossa, mutta epäilin jo alusta saakka, ettei kanssani kirjeenvaihtoa käynyt henkilö joko ymmärtänyt englantia tai lukenut sähköpostejani, niin takkuista asiointi oli.) En tosiaan tunne vakuutus- tai sairaalakäytäntöjä yhtään, joten on mahdollista, että juuri noin minun joka tapauksessa pitikin toimia. Joku teistä voi ehkä valaista asiaa. Sairaalan henkilökunta oli kuitenkin ihanan avuliasta, ja minut ensiapuhuoneesta ulos saattanut mieshoitaja soitti sairaalan toiselle neurologille, joka lupasi ottaa minut vastaan kello kolmelta tullessaan vuoroon. Saisin olla hänen ensimmäinen asiakkaansa.

Koska kolmeen oli yli kaksi tuntia ja kotiin kolmen vartin matka, ei auttanut kuin jäädä etsimään lounaspaikkaa kaoottisen Javier Pradon meluisalle sivukadulle, jolla sairaala sijaitsi. Selvästi vatsatauti teki tuloaan jo tuolloin, mutta tulkitsin kurjan olon johtuvan melusta, kuumuudesta ja väsymyksestä. Kun kello oli 14:20, olin jo istumassa lääkärin vastaanottohuoneen takana, koska sairaalan sisällä oli huomattavasti mukavampaa ja viileämpää odotella kuin pölyisellä kadulla. Noin varttia vaille paikalle tuli neurologi, joka kätteli minua ja kertoi ottavansa minut vastaan aivan pian, odota hetki. Kellon lähestyessä kolmea oven taakse alkoi kerääntyä lisää odottajia, ja kun ovi avautui, ensimmäisenä sisään kiilasi pariskunta, joka oli tullut paikalle toisena, reilusti jälkeeni. Tyrmistyin hieman mutta jäin kiltisti odottamaan vuoroani. Tokihan olisin seuraava. Kahtakymmentä minuuttia myöhemmin ovi avautui, ja sille rynnisti vieressäni istunut iäkäs herra. Tässä vaiheessa kärsivällisyyteni alkoi olla koetuksella, sillä lääkäri ei vilkaissutkaan minuun päin pahoitellakseen tai viestiäkseen yhtään mitään, sen kun otti asiakkaat vastaan siinä järjestyksessä, jossa nämä syöksyivät ovelle. 

Kännykän akku piippaili viimeisiään ja aloin pelätä, etten ehtisi ajoissa kotiin ennen kuin oppitunnit alkaisivat enkä pystyisi ilmoittamaan sitä opiskelijoille. Juuri ennen kuin jouduin sammuttamaan puhelimen Alvaro neuvoi olemaan valmiusasemissa oven seuraavan kerran avautuessa, livahtamaan kärppänä muiden edelle ja toteamaan, että olen odottanut jo lähes kolme ja puoli tuntia ja minulle luvattiin, että olisin ensimmäinen potilas. Näin teinkin, ja niinpä jäivät muut potilaat nuolemaan näppejään sohville. Kuinka monta kertaa on ihmisen lyötävä päätään seinään ennen kuin hän tajuaa, ettei kiltteydellä saavuta mitään? Ainakin täällä ihmiset rynnivät ja kiilaavat surutta.

Kun viimein pääsin neurologin pakeille huomasin hänen olevan todella paneutuva, asiantunteva, lämmin, karismaattinen... ja mikä parasta, hän kuunteli minua. Ei ihme, että hän on hyvin suosittu asiakkaiden keskuudessa. Kun Perussa ollaan, yhteen lääkärikäyntiinkin saa helposti kulumaan viisi tuntia. Nyt minulla on kuitenkin varattuna tiistaiksi aika aivojen magneettikuvaukseen. Sain myös reseptin Sumigran-nimiseen triptaanivalmisteeseen. Koska en ollut aikaisemmin joutunut tekemisiin migreeniin kehitettyjen täsmälääkkeiden kanssa, kaksi kapselia sisältävän pakkauksen hinta sai hiukset nousemaan pystyyn. Mieluummin kuitenkin maksan tuon hinnan kuin kärvistelen neljä päivää lähes toimintakyvyttömänä taas ensi viikolla.

Ehdin kotiin ajoissa ottamaan vastaan suomen opiskelijan ja sen jälkeen suunnittelin nopeasti lauantain tunnit loppuun ja painuin pehkuun, sillä olo alkoi olla varsin heikko. Säästän teidät tarkemmilta yksityiskohdilta, mutta todettakoon, että sinnittelin kyllä lauantaina sen aikaa, mitä kesti matkata La Molinaan uuden opiskelijan luo, pitää pari oppituntia ja matkata täyteen pakatussa, kuumassa ja pienessä combissa kotiin puolitoista tuntia. Sen jälkeen olinkin täysin sippi ja sain tehdä tuttavuutta vanhan vihamieheni FruttiFlexin kanssa, jota anoppi haki minulle apteekista. Täältä voi lukea karvaasta ensikohtaamisesta kyseisen litkun kanssa. Taloudenhoitaja Irma keitti minulle pelargonianlehtijuomaa ja Alvaro oli palvelijani ja sairaanhoitajani sunnuntai-iltaan saakka, jolloin vihdoin, yli kahden vuorokauden nestepaaston jälkeen, pystyin ihan vähän maistamaan kiinteää ruokaa. 

Tänään maanantaina olen taas kunnossa, mitä nyt poltin perunoita keittäessäni vasemman käteni kuumassa höyryssä. Päreetkin olisivat vielä kaksi vuotta sitten voineet palaa, sillä minulla piti tänä aamuna olla ensimmäiset suomen tunnit uudelle opiskelijalle, joka ei kuitenkaan saapunut paikalle eikä vastannut tekstiviestiini. Nyt olin vain helpottunut ja tunsin toisaalta suurta kiitollisuutta niitä perulaisia kohtaan, jotka pelaavat samoilla säännöillä kuin minä.

Lauantaina La Molinassa oli jo kesä