Kun löysin paratiisin

Olen viettänyt nyt puolitoista päivää paikassa, josta ei voi käyttää muuta nimitystä kuin paratiisi. Sohvasurffaajakaverini V, jonka tapasin Guayaquilissa, oli suositellut Las Tunasissa sijaitsevaa Vieja Mar -hostellia jo hyvän aikaa sitten, ja koska matkani tavoite oli löytää paikka, jossa saisin olla yksin luonnon kanssa, kohde vaikutti täydelliseltä.

Olin kuullut, että CLP-busseja Montañitasin suuntaan lähtisi yhdeksältä ja puoli yhdeltätoista. Matkalla bussiterminaalille joviaali kuljettajani höpötteli ja kyseli kaikenlaista sekä kertoili ecuadorilaisesta keittiöstä. Perillä kesti aikansa ennen kuin hoksasin, miten minun kuuluu toimia. Kun pääsin lippuluukulle 84, näin lapun, jossa kerrottiin seuraavan bussin lähtevän vasta yhdeltä. Minun pitäisi odotella melkein kolme tuntia. Odottaminen on päivän sana lattareissa, joten ei muuta kuin istumaan ja vartomaan.

Penkille päästyäni päädyin juttusille newyorkilaisen Kevinin ja hänen paragualaisen mutta Buenos Airesissa asuvan ystävättärensä kanssa. Kevin itse oli asunut jo kauan Chilessä, puhui sujuvaa espanjaa vahvalla jenkkiaksentilla ja moitti chileläistä keittiötä. Hänen mukaansa maassa on tavallista syödä vain leipää ja avokadoa. Hullut chileläiset!

Pariskunta / ystävykset olivat menossa Montañitaan, ja pian eräs paikalla pörränneistä epämääräisehköistä taksikuskeista alkoi tarjota meille kyytiä. Tarvittaisiin vielä neljä matkustajaa lisää ja voisimme lähteä. Mietimme, miten suuri riski kuljettajan matkaan lähteminen olisi, sillä olisi aina mahdollista, että meidät kidnapattaisiin. Lopulta päädyimme bussivaihtoehtoon.

Odotellessamme meitä ja ehkä erityisesti minua oli tullut jututtamaan paikallinen tyttönen, joka halusi harjoitella englannin puhumista. Hänen mukaansa joulukuu on myös Ecuadorissa aikaa, jolloin monilla on vielä suurempia taloudellisia vaikeuksia kuin normaalisti, ja he ryöstelevät ja varastelevat epätoivoissaan.

Lopulta bussini saapui, juteltuani sitä ennen vielä lehdenmyyjän ja kalifornialaissedän kanssa. Sedän mukaan minunkin olisi kannattanut lähteä Montañitaan, koska saattaisin pikkuruisessa kohteessani huomata, ettei siellä olisi säädyllistä ruokapaikkaa vaan ainoastaan nokinen koppi, jonka tarjoomuksilla en ruokkisi edes koiraani. Mies oli mieltynyt Kuubaan ja Jamaicaan ja tyrmäsi esimerkiksi Iquitoksen alkeellisena. Ei kunnon ravintoloita. Ecuadorissa häntä häiritsivät rumat asumukset.

Hikisen terminaalissa odottelun jälkeen istuin bussissa. Muu porukka kolmea henkilöä lukuun ottamatta jäi pois turistirysä-M:ssä. Olónissa päätepysäkillä meitä oli enää nopeasti paikalta liuennut nainen ja sveitsiläispari, joka oli tulossa Las Tunasin läheiseen surffikohteeseen. Kuljettaja neuvoi paikallisbussin kulkevan viiden minuutin välein. Viisi minuuttia oli tunti erittäin paahtavassa auringonpaisteessa. Menetin jo uskoni ja aloin hautoa taksiin turvautumista, kun vihreä bussi porhalsi paikalle. Pääsimme kamoinemme kyytiin, ja etuovi auki auto lähti kiitämään eteenpäin kuin riivattuna.

Cobrador neuvoi pyynnöstäni minut ulos Las Tunasissa, kilometri kävelyä ja olin perillä. Portin avauduttua huomasin olevani trooppisessa puutarhassa. Tämä on paratiisi, takoi päässäni. Omistaja Rodrigon suloiset koirat Mayca (?) ja Miranda tulivat nuuhkimaan, ja puolalainen vapaaehtoinen J. ohjasi minut ihanaan viidakkomajaan, jossa viettäisin yön yksin neljän hengen dormissa.

Hostellissa oli J:n, omistajan ja toisen vapaaehtoisen E:n lisäksi vain monikulttuurinen perhe, jonka vanhemmat kokkasivat ja tarjosivat illallista minullekin. Tuntui kuin olisin tullut kotiin. Öttiäisten siritys, kumeat valtameren aallot, jättiläistorakat, häijyt hyttyset... Vetäydyin myhäilemään ja pian myös nukkumaan moskiittoverkon alle suojaan.