Mistä puhutaan silloin, kun ei puhuta säästä?

Yksi ensimmäisistä Peru-havainnoistani oli se, että täällä ei puhuta säästä. Jos joskus puhutaankin, kommentit ovat suomalaisen korvaan ylimalkaisia, sellaisia kuin "ilmasto on muuttumassa". Älä kysy perulaiselta, miten paljon täällä on lämpöasteita, sillä hän ei tiedä. Jos jokin on varmaa niin se, että perusperuslaisella ei ole vaakaa eikä lämpömittaria. 

Mistä sitten puhutaan tuntemattomalle, kun sään päivittely ei kuulu yleisiin small talkin aiheisiin? Ulkomaalaisen kanssa turvallinen keskustelunaihe (sen jälkeen kun on kyselty hänen kotimaansa, äidinkielensä ja perhesuhteensa) on tietysti ruoka. Mitä pidät perulaisesta keittiöstä? Jos perulaisen tapaa työpaikalla, julkisessa kulkuneuvossa tai pysäkillä, keskustelu kuuluu tietysti aloittaa liikennepäivittelyllä. 

Taannoin jo sivusinkin Liman julkisen liikenteen tilaa. Koska tätä nykyä työmatkani ovat pitkät, liikenne on yksi niistä aiheista, jotka pyörivät omassa päässänikin kaiken aikaa. Kaoottisuutta selittää osaltaan se, että julkisesta liikenteestä vastaa 464 yksityistä yritystä, joiden toimintaa ei juurikaan säädellä. Jonkin verran asiaan voi vaikuttaa myös kaupungin valtaisa väkimäärä (lähes 9 miljoonaa), jonka tajuaa parhaiten juututtuaan aamu- tai iltaruuhkaan. Hora punta eli rush hour on valitettavasti se aika, jona minäkin usein joudun työmatkani taittamaan.   

Muutama viikko sitten combien liikennöinti kiellettiin yhdellä kaupungin liikenteellisesti tärkeimmistä kaduista, Avenida Arequipalla. Siniset bussit (buses azules) ovat alkaneet sahata Mirafloresin ja Rimacin väliä, ja koska minunkin täytyy kulkea yhteen työpaikoistani osan matkaa Arequipaa pitkin, uudistus näkyy arjessani kahdesta kolmeen kertaan viikossa.

Aikaisemmin pääsin combilla neljänsadan metrin päästä kotoa kilometrin päähän työpaikastani eli ovelta ovelle. Nykyisin kävelen tuplamatkan eri valtaväylän varteen, otan sieltä combin ja joudun jäämään pois jo reilun kolmen kilometrin päässä työpaikasta. 

Jos eläisimme yhteiskunnassa, jossa kaikki toimii kuin rasvattu, loppumatka taittuisi isolla sinisellä linja-autolla, johon mahtuu 80-100 ihmistä ja joka on ilmainen 30.9. saakka. Bussilinjoja on kolme. 303 on pikavuoro, joka pysähtyy vain harvoilla ja valituilla pysäkeillä, mistä syystä se näyttäisi olevan puolityhjä. Lisäksi on numerot 301 ja 305, joihin tiivistyvät julkisen liikenteen uudistamisen ongelmat. 

Kyytiin pyrkijöitä saattaa olla yhdellä pysäkillä sata, kaikki kuuliaisesti jonossa kuten meille on opetettu. (Pysäkeillä oli kahden ensimmäisen viikon aikana myös palkattu työntekijä vastaamassa kysymyksiin ja antamassa ohjeita.) Jo edellisillä pysäkeillä täyttyneet bussit eivät tietenkään voi noukkia uusia matkustajia vaan posottavat pysäkkien ohi. Autoja pitäisi liikennöidä viiden minuutein välein, mutta todellisuudessa pysäkillä saattaa joutua odottelemaan ensimmäistä bussia kaksikymmentä minuuttia. Kun se tulee kohdalle, se ei pysähdy tai pystyy ottamaan kyytiin korkeintaan yhden tai kaksi uutta ihmistä. 

Kun olin taas tänään onnistunut tuhraamaan pysäkillä yli 20 minuuttia pääsemättä kyytiin, vannoin, että vastedes en jäisi vartomaan vaan posottaisin reipasta vauhtiani sen 2,5 - 3 kilometriä, joka minulla on matkaa lähimmälle combipysäkille. Kävellen olisit jo perillä! Älkää ymmärtäkö väärin, en ole uudistusta vastaan. Se on mielestäni tärkeä askel oikeaan suuntaan. En halua olla yksi niistä limalaisista, jotka combin ajettua pikkutytön yli vaativat combien kieltämistä lailla ja nyt huutavat, että siniset bussit pitäisi heivata hiiteen ja combiliikenteen antaa jatkua Arequipalla.

Kaupunginjohtaja Susana Villarán herättää voimakkaita tunteita, ja hänen kynästään lähtenyt bussiuudistus kirvoittaa pysäkillä seisoskelijat milloin lakonisiin, milloin ilakoiviin kommentteihin. Siinä vaiheessa kun voi itse osallistua läpänheittoon - tai päätyy ottamaan kimppataksin - muiden jonottajien kanssa, tuntee olevansa taas asteen verran enemmän paikallinen.  

Herkkukoju Parque de la Amistadissa myy turrón-nimistä makeaa leivonnaista, joka (toim. huom.) ei ole ollenkaan sama kuin espanjalainen nougat-turrón

Onni ovat suomalaiset ystävät, joilta saa luettavaa, sekä värikkäät aamiaiset

Mitäpä muuta voisi tikkuaskin kuvassa ollakaan kuin laama? 

Iltakävelyllä Surcon Ystävyyden puistossa

Tämä bussiin jonottajien letka on sieltä lyhimmästä päästä

Av. Arequipa rauhallisena hetkenä

Loppuun täytyy kertoa tarina siitä, miten melkein myöhästyin töistä. Tiistaina olin menossa töihin puoli yhdeksäksi lähelle Javier Pradoa. Normaalina aamuna olen combipysäkillä jo hieman ennen vartin yli seitsemää ja perillä San Isidron business-kortteleissa kahdeksalta. Tällä kertaa en mahtunut ensimmäiseen combiin, ja toisen rahastaja alkoi selittää jotain typerää dadaa, kun kysyin, meneekö auto Javier Pradon kautta. Turhautuneena otin "German combin", joka menee alkumatkan oikeaa reittiä. 

Matkanteko sujui joutuisasti combin käytävän ihmismassassa seisten, ja olin todella iloinen, etten ole jäänyt pysäkille yhtään kauemmaksi aikaa. Mitä lähemmäs kahdeksaa kello käy, sitä mahdottomampaa on mahtua autoon, minkä lisäksi liikenne puuroutuu niin, että hitaasti kävelemälläkin etenisi luultavasti nopeammin. Kerran olin hilkulla myöhästyä töistä siksi, että olin pysäkillä kymmenen minuuttia tavanomaista myöhemmin ja automme jumiutui joka risteykseen ja liikennevaloihin ja pääsi hädin tuskin eteenpäin muutenkaan. Olin lähtenyt myöhemmin siitä yksinkertaisesta syystä, että kyllästytti joutua odottelemaan aamunkalseassa puistossa jopa puoli tuntia ennen kuin kehtasin mennä sisään rakennukseen, jossa opetan.

Vasta kun hyppäsin combista pois ja etsin lähimmän uuden pysäkin tajusin, etten millään pääsisi ajoissa perille julkisilla, koska aina auton pysähtyessä sitä kohti juoksi lauma hunneja valmiina raivaamaan tiensä sen sisuksiin vaikka väkivalloin. Minusta ei ole käyttäytymään niin. Taksiin ei puolestaan ollut varaa, sillä typeryyttäni en kantanut mukana taksirahaa, jota AINA pitäisi olla mukana. Alkoi ahdistaa ja päätös oli tehtävä nopeasti. Mitä tekee suomalainen? Tietysti lähtee puolijuoksemaan kohti työpaikkaa toivoen, että 35 minuuttia olisi riittävästi ja että autoilijat eivät ajaisi yli vaarallisissa ylityspaikoissa. 

Nyt tiedän, että vaikka Javier Pradoa ei ole suunniteltu kevyen liikenteen tarkoituksiin* (pyöräillä sitä pitkin ei voi, kävely sentään onnistuu omalla vastuulla), sen pystyy selvittämään jopa kengillä, joissa on korkoa, kun muuta vaihtoehtoa ei ole. Hikoilulta ei voinut välttyä, mutta olin kuin olinkin työpaikalla odottamassa asiakasta kello 8:29 voitonriemua tuntien ja hienhajua häveten. 

Asiakas saapui yhdeksältä. Hän oli lähtenyt vähän myöhemmin kuin minä ja viettänyt aamuruuhkassa puolitoista tuntia normaalin puolen tunnin sijaan. Kävellenkin olisin ehtinyt.

* googlatkaa jollette usko