Lepopäivä. Olen nukkunut kymmenen tuntia, avannut silmäni yhdeltätoista. Siivoan pientä huonettamme, tiskaan, suunnittelen huomiset oppitunnit, kokkaan ja tiskaan vielä kerran. Pian onkin jo ilta. Päätän huokaista ja pohtia, mitä salaatteja valmistan ensi sunnuntain kemuihin. Taustalla soi repeatilla ystävän uusi teos Rauhan samba. Letkeää ja puhuttelevaa. Etsin netistä ideoita. Jotain ruokaisaa ja sen vastapainoksi raikasta ja hedelmäistä. Mukissa kookosmaitoon tehtyä macaota, jonka päällä guatemalalaista kardemummaa, jota pitää raahata tänne Suomesta asti.
A., joka on pyykännyt pari koneellista, tulee huoneeseen. Hän on juuri ripustanut uuden satsin vaatteita narulle ja sanoo palaavansa isoäitinsä taloon (jossa pyykkikonekin on), koska "jonkun on oltava sosiaalinen". Tässä on suomalaisen ja perulaisen ero: Itseään epäsosiaaliseksi kuvaileva A. osaa tarvittaessa omaksua sosiaalisen ihmisen roolin uskottavasti. Minä en edes yritä.
Jos ei sunnuntaina saa olla yksin ja ladata akkuja, milloin sitten? Vaikeinta ovat yllätysvisiitit. Mikäli varoitetaan hyvissä ajoin, milloin pitää olla seurallinen, osaan asennoitua ja kestän tilanteen, ainakin useimmiten. Mutta nyt kello on puoli yhdeksän illalla ja tarvitsen yksinäisyyttä. Sitä paitsi mitä auttaisi mennä ihmisten seuraan, kun he kuitenkin heti huomaisivat, miten omissa maailmoissani olen?
En kysy, kommentoiko kukaan poissaoloani. Isoäiti on lähettänyt minulle pikkuleipiä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Työnhakua ja hämmästelyä eli ensimmäiset kuukaudet Suomen kamaralla
Olemme nyt olleet Suomessa kaksi kuukautta, ja tänä aikana blogin kirjoittamiseen ei ole yksinhuoltajana ollut liiemmälti aikaa keskittyä. K...
-
Olemme nyt olleet Suomessa kaksi kuukautta, ja tänä aikana blogin kirjoittamiseen ei ole yksinhuoltajana ollut liiemmälti aikaa keskittyä. K... -
Tämä näkymä on tullut kovin tutuksi. Hiljaista on. Tänään on tuntunut vaikealta pysyä sisällä, kun aurinko... -
Vuosi 2019 oli oikein mukava. Tammikuun vietimme Suomessa, josta palasin kuun viimeisenä päivänä. Aivan helmikuun alussa jatkuivat työt, ja ...
Kulttuurierot voi olla kyllä haastavia. Mainitsemaasi yllätysvisiitteihin en ole pystynyt ikinä tottumaan vaikkei se se ole vierasta meidän kulttuurista. Itsekin vaadin että minulle ilmoitetaan ajoissa jos haluaa nähdä jotta voin valmistautua vieraiden visiittiin. Näin on minulla oltava :)
VastaaPoistaMutta hei, kirjoitan sulle kohta pidemmän viestin kun en ole sinusta kuullut pitkään. Olisi hyvä vaihtaa kuulumisia :)
Vielä 80-luvulla ja 90-luvun alussa Suomessakin kyläiltiin ahkerasti, eikä puhettakaan, että olisi soitettu etukäteen ja kysytty, oletteko kotona ja sopiiko tulla. Silloin ei häiriinnytty vaan ilahduttiin vieraista. Harmi, että olen muuttunut noista ajoista niin paljon, koska olisi mukavaa olla spontaanimpi ja joustavampi.
PoistaMinäkin olen miettinyt, että pitäisi kirjoittaa ja vaihtaa kunnolla kuulumiset. Jään odottamaan postia. :)