Suruaikaa

Eilen tuli aika jättää hyvästit 19 vuoden ikään päässeelle Tashalle - siamilaiselle, joka sulatti sydämeni ja sai miut, vannoutuneen koiraihmisen, ymmärtämään jotain kissaeläinten hienoudesta. Tasha ei ollut meille sen tunteneille tavallinen kissa vaan jotain paljon enemmän. Kissat voivat raapia, purra, olla itsepäisiä, kärsimättömiä, vaativia ja kiittämättömiä. Tasha ei, koska kuten usein A:n kanssa toteamme, muut kissat ovat kissoja (= eläimiä) mutta Tasha on Tasha.

Eläinlääkäri oli tilattu kotikäynnille iltakahdeksaksi, mutta hän saapui vasta yhdeksältä. Lemmikistä luopuminen ei ole helppoa eikä sitä tee yhtään miellyttävämmäksi se, että aikataulu heittää häränpyllyä ja odotusaika venyy. Lopulta mies kuitenkin saapui, sen kummemmin anteeksi pyytelemättä. Tashan lähtö oli rauhallinen ja melko nopea, ja neljän hengen porukalla hautasimme sen puutarhaan parhaan (koira)ystävänsä Manchasin viereen. 

Nyt eletään seuraavaa päivää, ja kaikki surevat omalla tavallaan. Mie kirjoitan ja karvainen pikkukaveri makaa masentuneena sängylläni - etsittyään eilen illalla turhaan parasta ystäväänsä, joka oli jo maan povessa. Meitä lohduttaa kuitenkin se, että tiedämme Tashan eläneen hyvän ja pitkän elämän, jollaisesta moni sen lajitoveri voi vain haaveilla. 

Mirri ja Tasha, ystävykset. Kun Tasha ei enää pystynyt huolehtimaan turkkinsa kunnosta, Mirri alkoi nuolla sitä

Yksi viimeisistä kuvista, joita Tashasta on otettu

Kaveri pitäisi kohta haudata ja nämä tyypit vain leikkivät kuopassa

Ruusu haudalla