Ruraq Maki, ensimmäinen perulainen perinteeni

Heinäkuussa Limassa tuntuu riittävän ohjelmaa; piscofestareita seuranneena aamuna pyykillä ollut anoppi kysyi, lähtisinkö iltapäivällä Museo de la Nacióniin. Kävimme kerran yhdessä katsomassa museon näyttelyitä. Toisella kerralla olimme siellä samaisessa Ruraq Maki, hecho a mano -tapahtumassa, johon suuntasimme tänään. Eri puolilta Perua on pääkaupunkiin saapunut viikon ajaksi joukko käsityöläisiä myymään laadukkaita perinteisiä käsitöitä ja taidetta omalta kotiseudultaan. Vain parhaat saavat tuotteensa esille. Se näkyy luonnollisesti myös hinnoissa - jos matkustaisi paikan päälle, samat tuotteet saisi tingittyä huomattavasti edullisempaan hintaan. Suomen hintatasoon nähden kaikki oli kuitenkin erittäin edullista.

Museo sijaitsee San Borjassa, Surcon naapurissa. Sovimme tapaavamme La Cultura -asemalla, jonne en kuitenkaan mennyt metrolla (täkäläisittäin el tren eléctrico) vaan combilla, joista olen alkanut pitää. Seurasin matkalla Lumian näytöltä, missä menimme, ja bongasin San Borjasta Sibeliuksen mukaan nimetyn kadun. 

Perillä kiinnitin huomiota eurooppalaisen näköiseen tyylikkääseen naiseen, joka osoittautui anopin italialaiseksi ystäväksi. Hän oli myös tulossa käsityöostoksille kanssamme. Päätimme kiertää ensin koko alueen ja tehdä ostokset vasta sen jälkeen. Myynnissä oli vaatteiden, kankaiden, laukkujen, lelujen, astioiden, koriste-esineiden, korujen jne. lisäksi myös syötävää, mm. perinteisistä Andien viljoista ja ruokakasveista valmistettuja leipiä. Ostimme cañihua-leivän, jonka pitäisi olla erittäin terveellinen. Suurin aarteeni on kuitenkin alpakkapipo, jonka ostin talven kylmien päivien ja öiden varalle.

Jälleen kerran ihastelin anopin laajaa tietämystä maansa perinteistä ja tavoista, historiasta, taiteesta ja maantieteestä. Hän myös jakaa tietämystään lakkaamatta ja näyttäisi tulevan vaivattomasti toimeen kaikkien tapaamiensa ihmisten kanssa. En ole onnekas kaikessa, mutta anoppien ja asuntojen kanssa on käynyt aina mäihä.